|
Lähettäjä: ebcc
Päivämäärä: 9.11.24 20:55:24
Minun identtinen kaksossiskoni kuoli yläasteikäisenä. Ei se kovin kummoinen asia ollut, koska menehtyi sairauteen. Jotenkin oudon tunteeton olo. Minulla oli tuolloin todella rauhallinen olo ja ensimmäinen ajatus hänen kuolintietonsa jälkeen oli "vihdoin". Äiti ja isä väittivät, että heillä olisi ihan karsea olo, mutta kumman tyynesti hekin sen ottivat. Olihan siskoni sairastamista todella vaikea kestää. Mutta vihdoin koko perheellä isosiskoani lukuun ottamatta oli olo, että voimme elää kuin normaali perhe. Koko koti rauhoittui, vaikka siskoni oli viimeiset 4 vuotta asunut sairaalassa sairautensa vuoksi, ja vain joskus eli harvemmin kuin kerran vuodessa kävi kotona, eli ei edes asunut viimeisinä vuosinaan kotona. Mutta tieto siitä, että tämä sirkus on nyt loppu ja siskollani hyvä olla, rauhoitti kummasti. Ei enää tarvinnut pelätä kun puhelin soi.
Isosiskolleni pikkusiskon kuolema taas oli todella raskasta. Hän on aina elänyt jossain positiivisuuskuplassa ja hattaran ja pumpulin keskellä. Ei ole koskaan suostunut ajattelemaan mitään negatiivista, vaan kaiken pitää olla positiivista tai sitten sitä ei ole olemassakaan. Hän ei suostunut siskoni sairauttakaan ajattelemaan, hän jotenkin sulki senkin asian pois mielestä ja oli aina positiivinen siskoni suhteen. Sairautta ei saanut edes mainita.
Ehkä siksi hän romahti ja huutoitki ja kiljui ruumishuoneen lattialla, kun kävimme katsomassa ruumista viimeisen kerran ennen kuin arkku laitettiin kiinni ja siskoni vietiin tuhkattavaksi. Kun arkun kantta kiinnitettiin, siskoni juoksi ulos ja huusi ja kiljui niin, että oli pakko käydä sanomassa hänelle, että tuo kuuluu sisälle asti.
Tuossa vaiheessa hän ei enää kyennyt elämään hattarapumpulissa vaan oli pakko kohdata tosiasiat.
Jos siskoni olisi ollut terve ja menehtynyt yllättäen, olisi tilanne varmasti täysin toinen. Varmasti kaikki olisivat olleet murusina.
Isä menehtyi myös vaikeaan sairauteen. Sitä oli todella karseaa katsoa vierestä ja toivoimme, että kuolisi nopeasti pois. Samaa hänkin toivoi. Mutta joka päivä, viikko ja kuukausi oli hirveää aikaa, kun vain toivoi toisen pääsevän pois kun saattohoitokin oli aika paskaa.
On ihan eri asia, että terve ihminen kuolee yllättäen kuin että vaikeasti sairas kuolee odotetusti.
Paras ystäväni menehtyi onnettomuudessa 11-vuotiaana. Se oli todella rankkaa. Kyseisen lapsen äiti oli aiemmin menettänyt miehensä, sitten vanhimman lapsensa syövälle, sitten nuorimman lapsensa tapaturmaisesti. Yksi lapsi jäi henkiin ja on ihan täysijärkinen, mutta tuo kaverin äiti kyllä otti henkisesti itseensä, kun menetti kolme perheenjäsentään neljässä vuodessa. Varsinkin, kun tuon nuorimman lapsensa kuolema oli ihan silkkaa piittaamattomuutta. Vaarallisesta paikasta eräässä urheilupaikassa oli kohistu jo vuosia, mutta sille vain naureskeltiin. Kun sitten tapahtui onnettomuus, joka vei 11-vuotiaan hengen, niin jo alkoi tapahtua ja sille vaaralliselle asialle tehtiin jotain...
|