|
Lähettäjä: freesia
Päivämäärä: 7.11.24 19:17:54
Olen siis aikuinen ja asun eri kaupungissa ja harvemmin näen häntä. Mutta nyt kun on ollut todella raskas vuosi ja vakava masennus uusiutunut, mielessä on alkanut pyöriä kaikki henkinen väkivalta jota sai lapsena ja nuorena niskaan koko sen ajan kun asui kotona. Ja nimenomaan yksityiskohtia.
Mutta oliko teillä muilla, joiden vanhemmat syntyivät sodan jälkeen, tällaista?
Äitini syntyi 50-luvun alussa ja sai minut vasta yli 40-vuotiaana. Kyseessä on selvästi sukupolvien yli ulottuva trauma, jonka olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena ja päätellyt siitä ettei äitini ole puhunut mitenkään hellästi omista vanhemmistaan, varsinkaan äidistään. Olimme siskoni kanssa aika kilttejä, rauhallisia ja herkkiä lapsia. Kertaakaan elämässäni en ole tuntenut että äitini rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Vanhemmilla oli (ilmeisesti heidän lapsuutensa ajan) käsitys että lasta ei saa kehua, siitä tulee turhan ylpeä. Kaikesta mikä meni väärin kyllä haukuttiin tai raivottiin. Muistan kun yksi serkuistani kehui jotain minussa niin äiti naurahteli vähän pilkallisesti vieressä. Kun tein ekaluokkalaisena läksyjä muistan kerran kun vanhemmat haukkuivat kilpaa vieressä tyhmä lapsi, miten sinä sen nyt noin teit, tee se nyt kunnolla. En muista että kotona olisi koskaan autettu läksyissä. Vertauskohtana muistan kuinka ala-asteen opettaja oli rauhallinen ja kannustava ja hankalatkin tehtävät onnistuivat kun hän auttoi. Kerran tallilla en saanut pinteleitä käärittyä oikein niin äiti alkoi taas raivota vieressä vaikka hän ei tiedä hevosista mitään. Sain usein kuulla olevani avuton, tyhmä jne Nämä ovat vain esimerkkejä lievemmistä tilanteista. Jos alkoi itkeä tällaisissa tilanteissa, vastaus oli aina älä nyt vaan ainakaan porua ala vääntämään ja ei se itkemällä se tilanne parane. Muistan tilanteita kun olin alle kouluikäinen joissa itkin ja äiti hymähteli ja matki itkua ivallisesti vieressä tai minut jätettiin täysin yksin tilanteeseen. Isä on aina ollut todella etäinen, emme ole olleet tekemisissä vuosiin.
Vanhemmat erosivat kun olin ala-asteella ja siitä tilanne vasta pahentui. Isä ja äiti molemmat alkoivat purkaa vihaansa minuun, olin kai helppo kohde. Jäin asumaan äidin luo ja muistan kuinka vi tutti ja pelottikin mennä isän luo kylään. Isä huusi ja uhkaili soittaa poliisille jos en suostu lähtemään hänen luokseen. Se kylässä olo oli sitten enimmäkseen sitä että isä teki jotain töitään koneellaan ja minä (ja sisko silloin kun oli mukana) istuimme sohvalla katselimme telkkaria.
Äiti oli välillä kyllä lempeä ja kiltti mutta välillä suuttui todella nopeasti todella pienestä. Meille ei koskaan opetettu että suuttuminen on tunteena okei, ei opetettu pyytämään ja antamaan anteeksi. Lapsena en saanut näyttää vihaa, surua, en aina edes nauraa ainakaan liikaa. Lapsena käsitin sen tietysti aina niin että minä olen taas vääränlainen, minä olen tehnyt jotain väärin, kun äiti oli vihainen (vaikka saattoi olla vihainen töistäkin) Joskus heitteli tavaroita minua kohti kun suuttui. Ja aina suuttumisen jälkeen äiti oli täysin mykkä, ei puhunut sanaakaan koko päivänä. Jos häneltä kysyi jotain, ei vastausta. Joskus tämä mykkyys jatkui parikin päivää. Se loppui kun äiti päätti että hän suostuu taas puhumaan. Sen jälkeen asiasta ei ikinä puhuttu, ei tullut mitään selitystä mistä hän oli suuttunut. Olin tuohon aikaan rajusti koulukiusattu mutta en uskaltanut kertoa siitä paljon mitään kotona. Ainut kommentti oli lähinnä kiukkuinen tiuskaisu täytyy pitää puolensa. Lyhyesti sanottuna kai äiti oli ainut joka sai näyttää tunteitaan, lapset eivät. Lasten kuului olla hiljaa ja tyytyväisiä kaikkeen, mutta ei liian tyytyväisiä. Koska en tiennyt mikä triggeröi noita raivo-mykkyyskohtauksia, olin aina vähän varuillani ja yritin olla kiltti ja huomaamaton. Joskus pienkin asia sai äidin raivostumaan, joskus ei suuttunut ollenkaan. Taistele tai pakene -reaktio oli päällä aina koulussa kiusaamisen vuosina, joskus myös kotona.
Kun joskus aikuisena yritin puhua tällaisesta, vastaus oli jyrkkä en minä ole tuollaista tehnyt.
Miljoona kertaa olen miettinyt kuinka paljon tyytyväisempiä vanhempani olisivat olleet jos en olisi syntynyt.
En tiedä miksi kirjoitin tämän tänne. Samanlaisia kokemuksia? Ja tiedän että ette ole lääkäreitä mutta onkohan tuollainen käytös vain traumasta johtuvaa vai jotain persoonallisuushäiriötä?
|