Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   7.11.24 19:17:54

Olen siis aikuinen ja asun eri kaupungissa ja harvemmin näen häntä. Mutta nyt kun on ollut todella raskas vuosi ja vakava masennus uusiutunut, mielessä on alkanut pyöriä kaikki henkinen väkivalta jota sai lapsena ja nuorena niskaan koko sen ajan kun asui kotona. Ja nimenomaan yksityiskohtia.
Mutta oliko teillä muilla, joiden vanhemmat syntyivät sodan jälkeen, tällaista?
Äitini syntyi 50-luvun alussa ja sai minut vasta yli 40-vuotiaana. Kyseessä on selvästi sukupolvien yli ulottuva trauma, jonka olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena ja päätellyt siitä ettei äitini ole puhunut mitenkään hellästi omista vanhemmistaan, varsinkaan äidistään. Olimme siskoni kanssa aika kilttejä, rauhallisia ja herkkiä lapsia. Kertaakaan elämässäni en ole tuntenut että äitini rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Vanhemmilla oli (ilmeisesti heidän lapsuutensa ajan) käsitys että lasta ei saa kehua, siitä tulee turhan ylpeä. Kaikesta mikä meni väärin kyllä haukuttiin tai raivottiin. Muistan kun yksi serkuistani kehui jotain minussa niin äiti naurahteli vähän pilkallisesti vieressä. Kun tein ekaluokkalaisena läksyjä muistan kerran kun vanhemmat haukkuivat kilpaa vieressä tyhmä lapsi, miten sinä sen nyt noin teit, tee se nyt kunnolla. En muista että kotona olisi koskaan autettu läksyissä. Vertauskohtana muistan kuinka ala-asteen opettaja oli rauhallinen ja kannustava ja hankalatkin tehtävät onnistuivat kun hän auttoi. Kerran tallilla en saanut pinteleitä käärittyä oikein niin äiti alkoi taas raivota vieressä vaikka hän ei tiedä hevosista mitään. Sain usein kuulla olevani avuton, tyhmä jne Nämä ovat vain esimerkkejä lievemmistä tilanteista. Jos alkoi itkeä tällaisissa tilanteissa, vastaus oli aina älä nyt vaan ainakaan porua ala vääntämään ja ei se itkemällä se tilanne parane. Muistan tilanteita kun olin alle kouluikäinen joissa itkin ja äiti hymähteli ja matki itkua ivallisesti vieressä tai minut jätettiin täysin yksin tilanteeseen. Isä on aina ollut todella etäinen, emme ole olleet tekemisissä vuosiin.
Vanhemmat erosivat kun olin ala-asteella ja siitä tilanne vasta pahentui. Isä ja äiti molemmat alkoivat purkaa vihaansa minuun, olin kai helppo kohde. Jäin asumaan äidin luo ja muistan kuinka vi tutti ja pelottikin mennä isän luo kylään. Isä huusi ja uhkaili soittaa poliisille jos en suostu lähtemään hänen luokseen. Se kylässä olo oli sitten enimmäkseen sitä että isä teki jotain töitään koneellaan ja minä (ja sisko silloin kun oli mukana) istuimme sohvalla katselimme telkkaria.
Äiti oli välillä kyllä lempeä ja kiltti mutta välillä suuttui todella nopeasti todella pienestä. Meille ei koskaan opetettu että suuttuminen on tunteena okei, ei opetettu pyytämään ja antamaan anteeksi. Lapsena en saanut näyttää vihaa, surua, en aina edes nauraa ainakaan liikaa. Lapsena käsitin sen tietysti aina niin että minä olen taas vääränlainen, minä olen tehnyt jotain väärin, kun äiti oli vihainen (vaikka saattoi olla vihainen töistäkin) Joskus heitteli tavaroita minua kohti kun suuttui. Ja aina suuttumisen jälkeen äiti oli täysin mykkä, ei puhunut sanaakaan koko päivänä. Jos häneltä kysyi jotain, ei vastausta. Joskus tämä mykkyys jatkui parikin päivää. Se loppui kun äiti päätti että hän suostuu taas puhumaan. Sen jälkeen asiasta ei ikinä puhuttu, ei tullut mitään selitystä mistä hän oli suuttunut. Olin tuohon aikaan rajusti koulukiusattu mutta en uskaltanut kertoa siitä paljon mitään kotona. Ainut kommentti oli lähinnä kiukkuinen tiuskaisu täytyy pitää puolensa. Lyhyesti sanottuna kai äiti oli ainut joka sai näyttää tunteitaan, lapset eivät. Lasten kuului olla hiljaa ja tyytyväisiä kaikkeen, mutta ei liian tyytyväisiä. Koska en tiennyt mikä triggeröi noita raivo-mykkyyskohtauksia, olin aina vähän varuillani ja yritin olla kiltti ja huomaamaton. Joskus pienkin asia sai äidin raivostumaan, joskus ei suuttunut ollenkaan. Taistele tai pakene -reaktio oli päällä aina koulussa kiusaamisen vuosina, joskus myös kotona.
Kun joskus aikuisena yritin puhua tällaisesta, vastaus oli jyrkkä en minä ole tuollaista tehnyt.
Miljoona kertaa olen miettinyt kuinka paljon tyytyväisempiä vanhempani olisivat olleet jos en olisi syntynyt.
En tiedä miksi kirjoitin tämän tänne. Samanlaisia kokemuksia? Ja tiedän että ette ole lääkäreitä mutta onkohan tuollainen käytös vain traumasta johtuvaa vai jotain persoonallisuushäiriötä?

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   7.11.24 19:19:32

Niin ja joskus äiti oli todella ylisuojeleva, jatkuvasti varo varo älä älä et sinä tuota osaa, minä teen. sitten taas välillä raivoamista ja avuttomaksi haukkumista kun en osannut

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 19:32:29

Äitisi on hyvä esimerkki ihmisestä, joka on hankkinut lapsia, koska niin on pitänyt tehdä.
Nainen ei ole automaattisesti äiti tai kasvattaja, vaikka pystyy synnyttämään niin kauan kuin kroppa kestää.
Pahoja äitejä ja isiä on todella paljon; katkaise välit.
Sinä et ehkä ole ollut toivottu ja rakastettu lapsi, mutta olet silti ihan hyvä aikuinen ihminen, etkä mitään velkaa äidillesi.

On hyvä, että kirjoitit, koska on muitakin. Se, että kaivaisi järkevää syytä noin kauhealle asialle, on ymmärrettävää oman maailmankuvan ehjänäpitämisen takia.
Mutta kukaan ei pysty, ei edes tiede, selittämään yksilön tekemisiä.

Mutta muista, että et ole todellakaan ainoa tai yksin. Ja olet kuitenkin ihminen ja yksilö ja sinulla on ihmisarvo, vaikka syntymäsi on ollut rutiinia.

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   7.11.24 19:35:17

kiitos piste <3
Huoh taitaa olla samaa kastia kuin hän josta kirjoitin

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 19:37:08

Hyvin tutun kuuloista, meillä oli aivan samanlaista.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   7.11.24 19:43:44

Kuulostaa surullisen tutulta, sillä erotuksella että meillä isä oli tuollainen kuin äitisi. Äiti taas oli varsin hyvä kasvattaja ja turvallinen äiti, mutta vanhempieni avioliitossa oli kuitenkin ongelmia, jotka heijastuivat myös meidän lasten elämään.

Omat vanhempani ovat syntyneet 60-luvulla ja heidän vanhempansa 30-luvulla, niin että isovanhempani ovat olleet lapsia sota-aikana. Molemmat isän vanhemmat menettivät äitinsä jo pieninä. Heidän lapsuudestaan puuttui äidin turva ja lämpö, eivätkä he sitten osanneet olla lämpimiä ja turvallisia vanhempia omille lapsilleen. Isäni on joiltain osin hyvin rikkinäinen, ja sen ymmärtäminen on auttanut minua käsittelemään lapsuuttani.

Äidilläsi on todennäköisesti ollut niin paha olla, että hänkin on ollut koko ajan taistele tai pakene -tilassa. Sinä ja siskosi olette siihen syyttömiä, eikä teillä ole ollut muita vaihtoehtoja kuin elää vanhempienne lapsina. Siksi et saa syyllistää itseäsi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 20:12:57

Harmi ettet käyttänyt kappalejakoa, olisi ehkä jaksanut lukea tekstin läpi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 20:15:35

Meidät kaikki on opetettu sietämään hiljaa ja kävelemään kanamunankuorillä 30-, 50-, 60-luvun äitien ympärillä.
Niiden toimintaa on ohjannut pakko ja se on hirveää.
Mutta kaikki nämäkin äidit ovat ihmisiä ja olleet yksilöinä vastuullisia kehittymään maailman mukana käyttämättä lapsia kainalosauvoinaan, mutta eivät ole tehnyt niin.
Ja vastausta vääryydelle et saa, koska sitä ei saa kysyä.

Eli kaikki ei-toivotut ja pakko- ja vahinkolapset; tehkää hyvin ja eläkää hyvää elämää. Vaikka lähdöt ei ollut parhaat niin kehittykää; se kehittymisen ja kasvamisen pitäisi olla elämän tarkoitus riippumatta siitä, oletko rakastettu, suunniteltu tai haluttu.
Ei kukaan lapsi ole velkaa vanhemmilleen, jos ei ole syntymistään pyytänyt.

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   7.11.24 20:27:44

Itse olen syntynyt 60 luvun alussa ja ei todellakaan ole ollut tuollasita kotona. Tietty ehkä aloittajan äiti on joutunut kokemaan tuollaista lapsuudenkodissaan ja saanut käyttäytymismallin sieltä. Tai sitten vaan ollut ikävä ihminen - ainakin äkkipikainen mykkäkoulun pitäjä.

Lähettäjä: Mei 
Päivämäärä:   7.11.24 21:31:22

Ihan kuin itse olisin kirjoittanut lähes tuon kaiken. Sillä erotuksella, että minä elin juuri tuollaisen isän kanssa. Kaikki tunteiden näyttäminen oli kiellettyä, ei saanut itkeä ei nauraa, naama peruslukemilla olisi aina pitänyt olla. Mitään et osannut, mutta etpä saanut edes yrittää oppia kun pieleen ja väärin menee kuitenkin, anna olla. Jos yrität auttaa, sotket vain.

Ehkä se on sitten jokin sodanjälkeisten sukupolvien juttu, isäni syntyi 1940-luvun loppupuolella ja minut hän sai ollessaan hieman vajaa nelikymppinen. Äiti on 50-luvun lopulla syntynyt

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 21:38:28

Tunnistan osittain. Vaikuttanut todella paljon omaan itsevarmuuteen ja omiin kykyihin. Nyt vähän vanhempana kaduttaa, ettei ollut nuorempana rohkeampi ja kunnianhimoisempi opiskelujen suhteen ja pyrkinyt huippu yliopistoon. Ehtiihän vanhempanakin, mutta turhauttaa alkaa tehdä kaikkea uudestaan.

Lähettäjä: Huuu 
Päivämäärä:   7.11.24 21:52:17

"Ja vastausta vääryydelle et saa, koska sitä ei saa kysyä."

Oon kysynyt ja vaatinut tilille. Vastaukseksi saan aina sen saman marttyyrimäisen "parhaani tein". No paskat teki, ajatteli vain itseään.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 21:56:13

Tuttua. Minusta piestiin irti kaikki individuaalisuus ja välittäminen mistään, piti vaan yrittää olla mahdollisimman huomaamaton ja mitäänsanomaton kotona. On tosi vaikeaa nyt aikuisena opetella millainen ihminen oikeastaan on, ja toisaalta kohdata se omien vanhempien täysi välinpitämättömyys triggeröitymättä joka kerta.

Äidilläni oli syntymäpäivä tässä ihan hiljattain. En laittanut onnitteluja, koska ei tunnu turvalliselta näyttää sitä vanhemmille (tai oikeastaan yhtään kenellekään jos rehellisiä ollaan) että millään tavalla reagoi ympäristöönsä ja välittää asioista. Sellaisesta sai aina vähintään pilkkaa ja joskus turpaansa. Paha mieli kun uskon että vanhempani tulevat kuolemaan yksin, ja elävät surkeissa oloissa yksin kun eivät välitä niitä korjata, mutta itsepähän ovat petinsä pedanneet.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.11.24 22:26:19

Minun äitini oli syntynyt 40-luvulla eikä hän ollut tuollainen. Oli kiltti ja lempeä ihminen ja kasvattaja. Ei kyllä osannut näyttää tunteitaan paljoa ja riitatilanteissa sulkeutui joskus makkariin, mikä oli aika hirveää.

Lähettäjä: eee 
Päivämäärä:   7.11.24 22:27:18

Olen pahoillani puolestasi. Hyvin samanlaisia kokemuksia itsellänikin.

Meillä on suvussa mm. epävakaata persoonallisuutta ja jotain sen suuntaista epäilen äidillänikin. Viime aikoina olen myös miettinyt, olisiko jotain autismin kirjoakin.

Tuo on kyllä karmeaa, että kasvatetaan oma lapsi ilman kehuja ja rakkautta, jotta tämä ei "ylpisty". Ylpeileminen oli kamalinta mitä voi olla. Vielä 90-luvulla piti naisen vastata kehuihin suureen ääneen, miten kaikki on ihan hirveää kuraa, ettei vaan olisi vaikuttaunut ylpeältä. Kahvipöydässä omat leipomukset tuomittiin jo tarjoiltaessa "menivät ihan pilalle, eihän nämä nyt ole mistään kotoisin" jne. Kun setäni kehui käsialaani hyväksi, äitini tiuskaisi: No eihän tuolla ole!

Lähettäjä: Timangi 
Päivämäärä:   8.11.24 05:36:12

”Kertaakaan elämässäni en ole tuntenut että äitini rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Vanhemmilla oli (ilmeisesti heidän lapsuutensa ajan) käsitys että lasta ei saa kehua, siitä tulee turhan ylpeä. Kaikesta mikä meni väärin kyllä haukuttiin tai raivottiin. Muistan kun yksi serkuistani kehui jotain minussa niin äiti naurahteli vähän pilkallisesti vieressä.”
”Lapsena en saanut näyttää vihaa, surua, en aina edes nauraa ainakaan liikaa. Lapsena käsitin sen tietysti aina niin että minä olen taas vääränlainen, minä olen tehnyt jotain väärin, kun äiti oli vihainen (vaikka saattoi olla vihainen töistäkin) Joskus heitteli tavaroita minua kohti kun suuttui. Ja aina suuttumisen jälkeen äiti oli täysin mykkä, ei puhunut sanaakaan koko päivänä.”

Lämmin halaus aloittaja! <3
Osui ja upposi, aivan kuin omasta elämästäni. Ja olen kipuillut asian kanssa elämässäni paljon, joka hävettää minua suuresti, koska se ei ole minulle sallittua ja olen vaan naurettava yliherkkä nössö. Perfektionismiin taipuvaisena yritin olla täydellinen, jotta kelpaisin äidilleni. Se tosin on mahdotonta, sen ymmärrän nyt kohta kolmekymppisenä. Kympit kokeista, stipendit, mitalit urheilusta, yritys olla kaunis kontrolloimalla (sairaalla tavalla) syömistä jne jne, mutta en saanut niillä ostettua rakkautta. Suoritin itseni sairaalaan (anoreksia) ja yliopistossa / työelämässä jo vetänyt yhden burnoutin, eli en onnistunut. Sisältä olen edelleen hyvin rikki, vaikka tapani mukaan hymyilen hiljaa ja suoritan ulospäin kiltisti elämää. Yritän kovasti oppia uskomaan, että minä riitän eikä tarvitse hypätä junan alle koska en kykene olemaan parempi. Onneksi elämässäni on nyt mies, joka on korjannut haavoja joita ei ole millään tavalla aiheuttanut ihan vaan olemassa olollaan enemmän kuin kukaan koskaan.
En silti halua tuomita tai mollata äitiäni, se oli hänen mielestään oikea tapa kasvattaa. Olen vaan pettynyt itseeni siitä, että minä en ole pystynyt olemaan sellainen tytär mitä hän olisi halunnut ja ansainnut. Varsinkin näin ainoana lapsena se tuntuu pahalta.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   8.11.24 06:09:36

"En silti halua tuomita tai mollata äitiäni, se oli hänen mielestään oikea tapa kasvattaa. Olen vaan pettynyt itseeni siitä, että minä en ole pystynyt olemaan sellainen tytär mitä hän olisi halunnut ja ansainnut. Varsinkin näin ainoana lapsena se tuntuu pahalta"

Älä alenna itseäsi. Ei kukaan synny tänne tullakseen täydelliseksi vanhempiensa miellyttäjäksi.

Lähettäjä: Kolmas täti 
Päivämäärä:   8.11.24 09:05:46

Yksilöt ovat aina yksilöitä, mutta totta kai maailma ja yhteiskunta ympärillä vaikuttaa. Tunnistin samoja asioita myös omasta lapsuudestani, kuten olen täälläkin joskus todennut, niin olen negatiivisten "latistajien" lapsi. Älä nyt vaan mitään yritä, kokeile tai kehu, kun pieleen menee kuitenkin. Joku maitolasin kaatuminen oli maailman loppu, ja siitä sai huudot.

En silti epäile, etteivätkö vanhempani ole minua rakastaneet, vaikka itse olen tämän asian kanssa kipuillut. He eivät vain ole osanneet/tienneet muuta tapaa, kun ovat itsekin kasvaneet kodeissa, joissa tunteita ei ole näytetty eikä lapsia kehuttu.

Vuosia tämän kanssa kipuilun, mutta sitten totesin, että olkoon. Muita et voi muuttaa, voit vaikuttaa ainoastaan omaan käytökseesi. En ole itse vieläkään mikään positiivisen energian lähettiläs, mutta saanut sentään osan negatiivisesta taakasta karistettua.

Mutta miellyttää en enää jaksa. Jos joku "pahoittaa" mielensä käytöksestäni, niin ihan vapaasti. Tiedän kuitenkin olevani peruskohtelias ja pyrin tasapuolisuuteen.

Toinen vanhemmista on jo kuollut, mutta toista tapaan säännöllisesti. Asialliset välit ja niillä mennään.

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   8.11.24 09:19:51

Kiitos kaikille jotka kirjoittivat oman tarinansa. Halaus ja voimia teille <3 Surullista, mutta ymmärrettävää että meitä on niin paljon.
Oli hassua että lapsena vain puski menemään eikä nähnyt tilanteessa mitään väärää, kasvatuksessa tai koulukiusaamisessa, llmutta kun muutti toiseen kaupunkiin, vähitellen asiat valkenivat ja se sattui.
Lapsena opin uskomaan kotona ja koulussa että en ole mitään, en ole kukaan, minulla ei ole ihmisarvoa, minussa on jotain niin väärin ettei kukaan halua minua.
Aikuisenakin on tajunnut vasta myöhemmin ajautuneensa ihmissuhteisiin joissa hyväksikäytetään ja alistetaan, mutta onneksi niistä on päässyt eroon.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.11.24 09:44:11

Lukekaa kirja "Äiti-haava", se on erinomainen kirja jossa pääsee ääneen juuri näiden äitien tyttäret.

Itsellä ei onneksi ole ollut tuollaista lapsuutta vaan minua on kehuttu ja rakastettu.
Toivon että pääsette jotenkin tuon kaiken yli tai ainakin sen ajatuksen että syy ei ole teidän. Jokainen lapsi ansaitsee rakkautta ja lämpöä.
Omien kavereiden kanssa olemme paljon puhuneet aiheesta ja monella on aloittajan kaltaisia kokemuksia.
Tsemppiä ja toivottavasti ette siirrä sukupolvien painolastia enää eteenpäin omille lapsillle.

Lähettäjä: Dragonfruit 
Päivämäärä:   8.11.24 11:07:27

Oi niin kovin tutun kuuloista, kiitos aloittaja kun jaoit tarinasi <3 Tuo yhden viestin vertaus yrityksestä ostaa suorittamalla ja täydellisyyden tavoittelulla rakkautta äidiltä on se toimintatapa jota myös minä toteutetin, huonoin seurauksin. Vasta nyt kolmenkympin seuduilla olen alkanut miettimään näitä asioita syvemmin monestakin eri syystä ja ymmärrän itsekin miksi ihmisenä toimin kuten toimin. Ja vaikka yritän ajatella, että lapsuus oli ja meni eikä pitäisi moisia murehtia, niin pakko myöntää että kyllä ne kokemukset vaan väkisin vaikuttaa edelleen aikuiseen minuun. Ja hassua että edelleen kun vierailen äitini luona on olo pitkään aivan arvoton ihmisenä.
Itse olen päättänyt, että en hanki omia lapsia, koska pelkään että jostain syystä kaava toistuisi minussa ja olisin samanlainen kuin oma äitini oli minulle. Sitä riskiä en halua ottaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.11.24 11:34:24

"Joku maitolasin kaatuminen oli maailman loppu, ja siitä sai huudot."

Tätä olen joskus aikuisena miettinyt, että kuinka tavattoman pieniä olivat lapsuudessa ne asiat, jotka aikuisten mielestä silloin olivat maailmanloppu ja raivostumisen arvoisia. Kuinka pikkuisista asioista he raivosivat (näin aikuisen silmin) kuin uhmaikäinen lapsi. On hyvin vaikea kuvitella, että nykypäivänä niin pieniä sattumuksia tai vastoinkäymisiä nostettaisiin millään tavalla tikunnokkaan, saati muistuteltaisiin tapahtuneesta vuosia.

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   8.11.24 17:09:01

"Ja vaikka yritän ajatella, että lapsuus oli ja meni eikä pitäisi moisia murehtia, niin pakko myöntää että kyllä ne kokemukset vaan väkisin vaikuttaa edelleen aikuiseen minuun. Ja hassua että edelleen kun vierailen äitini luona on olo pitkään aivan arvoton ihmisenä."

Kyllä, juuri samalta tuntuu minustakin. Halaus sinne Dragonfruit <3
Siskollani on lapsia ja on ollut helpotus huomata, ettei hän siirrä ainakaan samaa raivoamis-puhumattomuusongelmaa eteenpäin, vaikka ei varmasti helppoa ole. Ja juuri lapselliset käyttäytymismallit, että joskus mietti kumpi meistä on lapsi ja kumpi aikuinen. Kerran kun olimme jossain matkalla, äiti kysyi kantaako hän toista laukkua (hänellä oli omansakin kannettavana). Sanoin ettei tarvitse, jaksan kyllä. Reaktio oli että älä sitten kohta poraa kuinka et jaksa kantaa. Toisen kerran ampiainen lenteli lähellä ja äiti alkoi huitoa sitä. Kielsin huitomasta ettei se pistä. Tähän hän vastasi: jos en olisi huitonut, se olisi pistänyt ja sitten olisit taas porannut. Niin ja tietysti se klassinen jääräpäinen jankuttaminen äidiltä kuinka ennen ei ollut mielenterveysongelmia, sukupuolivähemmistöjä. töihin pääsee kysymällä vakipaikkaan jne

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   8.11.24 17:12:27

Ja aina kun oli jotain harmia, vastaus oli aina joko "älä sitä nyt etukäteen sure" tai "älä sitä nyt enää mieti" (vaikka tapahtuneesta olisi pieni hetki)

Lähettäjä: ^z^ 
Päivämäärä:   8.11.24 17:50:38

Haukkuiko äitinne/isänne teitä muille? Minun äitini piti asianaan kertoa ekalle poikkikselleni, että ^z^ ei osaa matematiikkaa sitten yhtään, naapurille kerrottiin isoon ääneen kuinka käsityöni ovat kamalia. Kukaan solvaamistani kuunteleva ei pitänyt tilannetta niin outona, että olisi viitsinyt olla moiseen osallistumatta.
Kummalliselta tuntui käydä kylässä kavereilla joita kehuttiin.
Maailmassa on tunnekylmiä ja sadistisia ihmisiä. Minusta aloittajan äiti on jälkimmäinen. Ei semmoisille mikään olisi riittänyt. Nujertaa pitää.

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   8.11.24 18:39:58

Kyllä joskus haukuttiin ja naureskeltiin että eihän tuo nyt mitään ole. Äidillä oli ja on sellainen käsitys (ehkä opittu) myös että hiljaisemmista ja herkemmistä lapsista saa "vahvempia" kun niitä tarpeeksi sortaa. Että se on sellainen ominaisuus joka täytyy muuttaa. Vaikka äiti ja isä ei kumpikaan ole mitään ekstrovertti.

Lähettäjä: täti 
Päivämäärä:   8.11.24 19:09:37

äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja on ollut mielestäni todella hyvä äiti. Toki hänelläkin omat traumansa (äiti kuollut melkein heti synnytyksen jälkeen, isä hakannut, äitipuoli ollut henkisesti sadisti jne.). Mutta enemmän juurikin niin, että on ollut välillä liian nöyrä muiden edessä ja ei ole minuakaan uskaltanut puolustaa kunnolla, vaikka olisi halunnut. Mutta varmasti jokaisella on traumansa.

Äiti on ollut kannustava, pitänyt kuitenkin rajat. Auttanut aina koulutehtävissä, halunnut että kutsun kavereita kylään, osannut vaan minusta kasvattaa! Hyvin samoja juttuja, kuin esim. Penttalalla ja Sinkkosella.

Lähettäjä: täti 
Päivämäärä:   8.11.24 19:12:28

Ja iso halaus kaikille, joiden äidit eivät ole osanneet tukea :/ Maailma on epäreilu. Toivon tulevaisuuteenne paljon rakkautta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.11.24 19:32:59

Traumadumpatakseni vähän, tulee mieleen oman äitini käsitys kannustamisesta: istutetaan ruokapöytään istumaan ja listataan kaikki asiat missä olen koskaan epäonnistunut ja miten. Ja siihen sisältyi suunnilleen kaikki mitä olin koskaan tehnyt, sellaisetkin asiat joita en koskaan ajatellut epäonnistumisina (enkä osaa ajtella nytkään). Sen tarkoitus oli ilmeisesti kannustaa olemaan parempi jatkossa?

Lähettäjä: freesia 
Päivämäärä:   8.11.24 19:45:35

Olen pahoillani piste, kuulostaa kauhealta :(

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   10.11.24 10:54:00

Oliko teidän isät yhtään parempia?