|
Lähettäjä: …
Päivämäärä: 23.10.24 10:46:11
Puhuin siitä 16-vuotiaalle. Itki miten tuntuu ettei isänsä tykkää hänestä ja aina vaan huutaa kaikesta, on aina vihainen, ei halua ymmärtää häntä vaan lyttää ja syyllistää.
Sanoin hänelle, että isänsä varmasti jollain tasolla rakastaa häntä mutta ei vaan osaa olla muuta kuin mitä on. Ja että maailma on täynnä ihmisiä, jotka juuttuvat siihen suhteeseen vanhempiinsa ja pettymyksiin siitä etteivät vanhemmat ole sellaisia kuin ”pitäisi”. Lukkiutuvat omaan mielikuvaansa siitä millainen vanhemman pitäisi olla ja millaisen suhteen vanhempaan pitäisi olla.
Sanoin tytölle, että jos hänellä on sellainen mielikuva, niin ehkä parasta on päästää siitä irti. Antaa itselleen lupa surra sitä, ettei koskaan saanut sellaista isää jollaisen olisi halunnut. Ja kyllä, se on epäreilua ja sitä tuntee usein kateutta kun näkee ja kuulee heitä, joilla on lämmin suhde ja joiden isä on heidän tukena. Mutta siihen ei kannata jumittua vaan jatkaa elämäänsä. Sitä voi elää hyvän ja onnellisen elämän ilman hyviä vanhempia.
Hänen isänsä on ja tulee todennäköisesti aina olemaan juuri sellainen henkilö, jonka hän minulle kuvaili. Mutta toisaalta hänen isässään on myös hyviä puolia. Ja kun hän on käynyt läpi surun siitä, ettei isänsä tulee koskaan olemaan sellainen kuin hän haluaisi, hän ehkä kykenee paremmin arvostamaan niitä hyviä puolia mitä isässään oikeasti on. Tai sitten haluaa päästää irti isästään: se jää teinin päätettäväksi.
Oli miten oli, kannattaa päästää irti mielikuvitusisästä ja surra tämän mielikuvan menetystä, jotta ei jumitu siihen suruun ja ahdistukseen vaan pääsee elämässä eteenpäin.
Miksikö sanoin näin? Töissä psykiatrisella näkee 30+ vuotiaita ja sitäkin vanhempia, oikeastaan olen geriatrisellakin vielä törmännyt itsemurha-alttiiseen potilaaseen, jotka on edelleen ihan jumittuneita siihen, että kun heidän vanhemmat/vanhempi ei rakastanut heitä ja kohteli huonosti.
Uskon, että paras mitä ihminen voi oman hyvinvoinnin eteen tehdä, on päästää irti ja surra. Kuten surisi kuollutta. Koska se vanhempi, joka rakastaa ja on tukena, on poissa: sitä ei ikinä ollut edes olemassa, se vanhempi ei koskaan osannut olla sellainen, sellaisen vanhemman olemassaolo omassa elämässä oli aina vain omaa mielikuvitusta jolla sitä suojeli itseään.
Itse olen joutunut päästämään irti molemmista vanhemmistani, suremaan molempien menettämistä, pystyäkseni olemaan heihin jonkinlaisissa väleissä aikuisena. Olisinpa itse tajunnut tehdä sen aiemmin, mutta kukaan ei sysännyt minua siihen suuntaan: kaikki joilla on terve suhde vanhempiin vain kauhistelee ja sysää pitämään kiinni vanhemmistaan kynsin hampain, syyllistää jos ei tee niin. Omat vanhempani eivät ikinä kyenneet eivätkä kykene rakastamaan tai tukemaan, mutta nykyään voin hyväksyä sen mitä he voivat antaa ja sen hyvän mitä voivat tuoda elämääni ilman että odotan enemmän ja aina petyn.
Teinin isä muistuttaa hyvin paljon omaa isääni, näkee selvästi miksi häneen aikanaan rakastuin. Tuttua ja turvatonta, sitä varmasti elämääni silloin tiedostamatta etsin.
|