Lähettäjä: Kappi 
Päivämäärä:   20.10.24 13:15:11

Rupesin yhtäkkiä pohtimaan sitä, että minkähänlaista olisi seurustella ja elää sellaisen ihmisen kanssa, joka on kokenut elämässään paljon enemmän ja rankkojakin asioita. Jos toinen olisi ollut vaikka rauhanturvaajana, sotimassa, kärsinyt huumeaddiktiosta/perhe- tai parisuhdeväkivallasta/vanhempien alkoholismista/muusta vastaavasta, niin pystyisinkö minä ymmärtämään ja tukemaan sellaista ihmistä riittävästi, kun en ole itse kokenut mitään vastaavaa? Totta kai yrittäisin, mutta onhan se eri asia yrittää ymmärtää kuin oikeasti ymmärrää.

Tietenkään tuollaisetkaan kokemukset eivät välttämättä määritä ihmistä täysin ja hän on voinut jättää ne jo siinä määrin taakseen, että pystyy elämään suht normaalia elämää, vaikka kokemukset ovatkin osa häntä. Mietin sitäkin, että pystyykö hyvin rankkoja asioita kokenut ihminen olemaan empaattinen ja tukemaan suhteen toista osapuolta, vaikka hänen vaikeutensa olisivat sotaan/väkivaltaan/younameit verrattuna pieniä?

Tämä on pohdintaa vain. Tuli mieleen, kun olen lueskellut suomalaisten sota-ajan lapsien tarinoita ja niissä huomaa sen, että osa sodasta palanneista isistä ei pitänyt muita perheenjäseniä enää oikein minään. Että kun he olivat selvinneet sodan kauhuista, niin muillakaan ei ollut oikeutta valittaa mistään. Toki ajatkin olivat erilaiset, hyvin harva sotaveteraani sai mitään psykologista apua ja yleinen asenne kanssaihmisiin oli muutenkin kovempi kuin nykypäivänä.

Lähettäjä: Kappi 
Päivämäärä:   20.10.24 13:16:10

Ja hei, ei turhaan mietitä tätä vain parisuhdenäkökulmasta, vaan muidenkin ihmissuhteiden kannalta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.10.24 13:18:19

Tietenkin traumatisoitunut ihminen kykenee olemaan empaattinen ja tukemaan toista, etenkin jos on saanut ongelmiinsa apua. PTSD on todella haastavaa, ja CPTSD myös, mutta ne ei tee ihmisestä mitään... mitä nyt sitten kuvitteletkaan. Hoitamaton on tietysti eri asia, ja sellainen joka ei ole hyväksynyt omia traumojaan ja traumatisoituneisuuttaan vielä enemmän.

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   20.10.24 14:04:46

Kaikki riippuu tietysti siitä, onko kyseinen ihminen halunnut käsitellä ongelmiaan.

Nykypäivänä on kyllä enemmän mahdollisuuksia selvitä traumakokemuksistakin, ei voi mitenkään verrata sota-ajan ihmisiin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.10.24 14:16:53

Mitä traumatisoivaa rauhanturvaajat kokevat noin keskimäärin, varuskunnan sauna paloi vai jotain muuta.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.24 20:24:33

Minulla oli todella rankka lapsuus ja nuoruus, mutta nykyään olen ihan normaali ihminen. En kaipaa tukea kymmenen vuotta vanhoihin asioihin, olen ne jo käsitellyt enkä halua niitä kaivella enää.

Ja ihan samalla tavalla minua edelleen harmittaa myös ne elämän pienet ongelmat, joten ymmärrän kyllä että ne harmittavat muitakin.

Lähettäjä: Yrjö 
Päivämäärä:   20.10.24 20:30:47

"Mitä traumatisoivaa rauhanturvaajat kokevat noin keskimäärin, varuskunnan sauna paloi vai jotain muuta."

Onko tämä joku huono vitsi?

Lähettäjä: Yrjö 
Päivämäärä:   20.10.24 20:31:38

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000120432.html

Lähettäjä: Yrjö 
Päivämäärä:   20.10.24 20:33:22

https://rauhanturvaajaliitto.fi/rauhanturvaajalehti
/sotiin-liittyvaa-kuntoutusta-tarvitaan-edelleen/

Lähettäjä: Riippuu 
Päivämäärä:   20.10.24 20:43:40

Itse olen nähnyt sen sorttisia hörhöjä ja vähän hörhöillyt itsekin ettei alkoholistimiehen kanssa ole niin vaikeaa mitä se jollain toisella saattaisi olla. Ei ole mitään vaaleanpunaisia silmälaseja eikä tule myöskään paapottua eikä tuettua riippuvaista. Ei sellaisista asioista ole yhtään mitään hyötyä. Katkon ammattilaiset ovat saaneet hoitaa. Minulla on omat kuvioni ja touhuni aina kun mies dokaa, olen addiktioistani päässyt ajat sitten enkä puutu toisen omaan.

Lähettäjä: Neppu 
Päivämäärä:   20.10.24 20:52:52

Parisuhteessa harvemmin kummallakin on niin samanlainen tausta, että toisen kaikki elämänkokemukset pystyisi täysin ymmärtämään. Ei parisuhteen edes tarvitse tarkoittaa sitä, että pystyisi täysin ymmärtämään kaiken mitä toinen kokee. Riittää että suhtautuu empaattisesti ja tukee kumppania sen minkä pystyy. Hoitaminen on sitten ammattilaisten tehtävä.

Lähettäjä: 40vee 
Päivämäärä:   20.10.24 21:28:27

Itse tunnen rauhanturvaajana ollleen miehen, ja kyllä siellä tiettyjä juttuja on joita on vaimon kanssa sopinut.
Mm miestä ei missään olosuhteissa saa herättää, vaikka huutaisi painajaisen kourissa. Voi käydä käsiksi, vaikkei sitä tarkoita. Ihana mies, joitakin asioita vaan täytyy ottaa huomioon.
Minulla on kuollut lapsi, vaikuttaa hiukan elämään.
Olen myös ollut hyvin ihastunut mieheen jolla takana rankka liitto ja avioero. Uusi suhde ei onnistu millään enää. Tämä harmittaa edelleen, vaikka olen itse jo ottanut askeleen eteenpäin. Olisi ihana mies traumoistaan huolimatta, ei vaan uskalla eikä halua ketään. On niin poljettu kun vaan ihminen voi olla!!!

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   20.10.24 23:08:24

Rankkoja asioita kokeneena en ole kumppaneilta kaivannut ymmärrystä niinkään itse kokemuksille vaan niiden seurauksille. Jokunen ymmärtää on sattunut kohdalle, jotka olivat kovin kiinnostuneita ymmärtämään ja vatvomaan, mutta heillä ei ollut halua kunnioittaa minun tarpeitani.

Nyt minulla on täysin pumpulissa kasvanut onnellinen kumppani, jolla ei taatusti ole mitään kosketuspohjaa taustaani eikä mitään "syvää ymmärrystä" siitä, mutta hän ei vänkää rajojani vastaan vaan kunnioittaa niitä. Juuri joku tuollainen yksinkertainen pyyntö kuten "ei saa herättää vaikka mikä olisi", joka on monelle ollut vaikea, koska eiväthän he pahalla ja kyllähän heidät ainakin saisi herättää.

Lähettäjä: Kira 
Päivämäärä:   20.10.24 23:57:11

Öö. Itse olen kokenut vanhempien alkoholismin, sisarusten huumeongelmat ja vaikka mitä muuta. Sanotaanko että pohjalta on pinistetty. Olen ollut sinkkuna melkein koko aikuisikäni. Käyttänyt aikaani opiskeluun, työhön, ystäviin jne. Minä pärjään ihan hyvin yksin ja olen jopa onnellinen. En minä kaipaisi parisuhteesta sitä että toisen pitää minua jotenkin tukea. Haluan että ollaan tasavertaiset kumppanit. Minulla ei ole mitään "traumoja" vaan olen halukas kokemaan ja elämään kaiken mitä elämä vielä soisi. Ainut asia mitä murehdin on että "taustani" ovat monelle liikaa, vaikka ne eivät suoranaisesti minua kosketakkaan. Moni elää pumpulissa.

Lähettäjä: Huoh 
Päivämäärä:   21.10.24 01:36:42

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.10.24 21:54:40

Mitä etua parisuhteessa olisi kumppanin kärsimyksen tuntemisesta omissa nahoissaan?

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   21.10.24 22:48:26

On tosi eri asia elää lapsuus huonossa perheessä olosuhteiden uhrina tai kokea sota kuin sitten itse omatoimisesti aikuisiällä sössiä asiansa.

Lähettäjä: Tiger 
Päivämäärä:   22.10.24 02:22:33

”Tuli mieleen, kun olen lueskellut suomalaisten sota-ajan lapsien tarinoita ja niissä huomaa sen, että osa sodasta palanneista isistä ei pitänyt muita perheenjäseniä enää oikein minään. Että kun he olivat selvinneet sodan kauhuista, niin muillakaan ei ollut oikeutta valittaa mistään.”

Ah, vahvasti tunnistan vastaavan ihmistyypin myös nykyajasta. Vähätellään muiden kokemuksia ja suhtaudutaan muiden tunteisiin, traumoihin, kipuun, kärsimykseen jne kylmästi ja empatia loistaa poissaolollaan. ”Minä olen kokenut tuota ja tuota ja tuota pahempaa, enkä minä voi ymmärtää miksi jotain toista voi joku sama tai minun mielestä vähäisempi satuttaa kun minäkin selviydyin enkä valita”. Tällaisen kumppanin kanssa itse en voisi elää.
Oma mieheni on kokenut asioita, joiden painolastia pään sisällä en osaa edes kuvitella. Se ei määritä häntä, mutta tietyissä asioissa vaikuttaa. Se hetki, kun niistä ensimmäisen kerran keskusteltiin yhdessä oli yhtä itkua ja ymmärrän täysin, että siihen kokemukseen liittyvät asiat heijastuvat pieninä juttuina elämään edelleen. Ja se on minulle todella ok, tietenkin tuen häntä mm huomioimalla ne. Omat historian kummitukseni eivät ole mitään siihen verrattuna, mutta siltikään tuo ihana mies ei suhtaudu vähätellen niihin ja osaa olla aivan mahtava tukipilari tarvittaessa. Sitä arvostan suuresti!

Lähettäjä: G.A 
Päivämäärä:   22.10.24 06:49:32

Olemme mieheni kanssa molemmat nuoria leskiä ja käsitelleet asiat tahoillamme mielestäni hyvin.
Välillämme on erityinen yhteys tästä syystä, vaikka emme ole erityisesti keskustelleet asiasta koskaan, emmekä koe elävämme haamujen kanssa.
Itse koen arvostavani miestäni todella paljon ihmisenä, koska tiedän mitä hänkin on joutunut kokemaan ja miten hyvin hän on asioista selvinnyt.

Lähettäjä: sam 
Päivämäärä:   22.10.24 08:29:16

Mulla on kaveri, jolla ollut tosi kurja lapsuus eli vanhemmat alkoholisteja ja ilmeisesti myös jonkin asteen bilehuumeiden käyttäjiä. Korkeasti koulutettuja mutta suljettujen ovien takana juopottelua ja kosteita bileitä, lapsen heitteillejättöä (jätettiin usein yksin kun vanhemmat lähtivät juhlimaan, joskus koko viikonlopuksi), lapset fyysistä kurittamista jne.

On ollut hirvittävän vaikeaa ja joskus jopa ahdistavaa olla tämän kaverin kanssa yhteyksissä. On kuitenkin hyvänä päivänä ihan mahtava tyyppi mutta sitten kun sattuu masennuskausi niin aivan hirveää katsottavaa ja kuunneltavaa... Käy säännöllisesti psykiatrilla juttelemassa mutta silti on välillä todella raskas ja yritän aina ymmärtää mutta et sä koskaan voi ymmärtää jos sun oma lapsuus on ollut ns. normaali.

Lähettäjä: no 
Päivämäärä:   22.10.24 10:28:10

Lähettäjä: ??
Päivämäärä: 21.10.24 22:48:26

On tosi eri asia elää lapsuus huonossa perheessä olosuhteiden uhrina tai kokea sota kuin sitten itse omatoimisesti aikuisiällä sössiä asiansa.

Paitsi toisissa perheissä perheiden ongelmat roikkuvat mukana aikuisuuteen ja voivat hankaloittaa elämää myös siten.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.10.24 10:42:59

Kysymyshän on siitä, miten yksilö on työstänyt asiat. Jos aikuinen ihminen edelleen kipuilee, välittyy se puolisoon ja ympäristöön aiheuttaen ongelmia. Oma puolisoni ei tiedä mitä kaikkea kuraa olen kokenut, koska ne eivät vaikuta nykypäiväämme. Olen työstänyt asiat terapiassa ja olen taspainossa asioiden ja itseni kanssa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.10.24 10:53:21

"Rankkoja asioita kokeneena en ole kumppaneilta kaivannut ymmärrystä niinkään itse kokemuksille vaan niiden seurauksille."

- Nimenomaan tämä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.10.24 11:00:03

Lähettäjä?? 

"On tosi eri asia elää lapsuus huonossa perheessä olosuhteiden uhrina tai kokea sota kuin sitten itse omatoimisesti aikuisiällä sössiä asiansa."

Kokemukset on subjektiivisia, niitä ei voi täysin rinnastaa vaikka kyseessä olisi sama asia. Niitä ei pitäisi myöskään vähätellä tai mitätöidä, meillä ei ole sen toisen ihnisen kokemuksia ja haavoittuvuuksia, ainoastaan omamme. Toisille pikkujuttu voi romahduttaa toiselta kaiken, ilman että se on valinta.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   24.10.24 21:38:05

"Mitä traumatisoivaa rauhanturvaajat kokevat noin keskimäärin, varuskunnan sauna paloi vai jotain muuta."

En voi uskoa kommenttia todeksi. Leppoisat ajat on olleet ohi aikoja sitten. Miten olisi sotatilat ja kaikki siihen kuuluvat tapahtumat, joukkohaudat, kidutukset, terrorismin jatkuva uhka, ihan noin kevyesti alkupaloiksi. Hevimpää settiä jos miettii, niin miltäpä luulet että näyttää kun kaveri astuu miinaan. Suomi ei ole siellä koskaan yksin, eikä onneksi uutisoi muiden maiden arkuissa kotiin lennätyksiä.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   24.10.24 22:43:08

No, mun mies on asunut kuusi vuotiaasta parikymppiseksi sota-alueella, ja kyllähän sen huomaa. On traumatisoitunut. Mutta, ei kyllä ole mikään empatiakyvytön. On hyvin huolehtiva minua ja lapsiamme kohtaan, ja ihan kaikki tunteet on meillä sallittuja. Ei ole olemassa niin pientä murhetta, ettenkö voisi siitä miehelle kertoa ja etteikö me siitä voitaisi jutella. On aina tukena ja turvana.

Kerran itkin menkkahormooneissani jotain olematonta, mitä en osannut edes itse nimetä. Mies luuli, etten uskalla sanoa, että on jotain niin isoa. Silloinkin otti syliinsä ja totesi vain, että "Mä oon aina sun rinnalla. Vaikka sä olisit väärässä, niin mä olisin silti sun puolella."

Vastaavasti minä yritän parhaani mukaan olla tukena, kun mies kertoo kokemuksistaan. Sen myönnän, että välillä tuntuu vaikealta, kun itse ei ole elänyt sitä samaa. Ja välillä tuntuu, että tarinat menee itsellä ihon alle. Jään välillä vain miettimään, kuinka lähellä on ollut se maailman rakkain ja ihanin mies olisi voinut kuolla jo vuosia ennen kuin tapasimme. Tuntuu, etten aina tiedä mitä sanoa vai tarvitseeko sanoa mitään. Mutta aina olen valmis kuuntelemaan.

Rakkaus kantaa.