|
Lähettäjä: Toinen uupunut
Päivämäärä: 16.10.24 13:17:55
Ymmärrän hyvin aloittajaa. Olin itse samoissa ajatuksissa muutama vuosi sitten. Joo, oli viikonloput ja lomat, mutta kun silloin piti sitten harrastaa, hoitaa kotia, remontoida, ja niin edelleen. Kunnes sitten tuli totaalistoppi, murruin kaiken kuormituksen alla ja jouduin sairaalahoitoon, missä minua pidettiin suljetulla osastolla, koska olisin muuten mennyt takaisin töihin jatkamaan itseni loppuun polttamista, niinkuin tietysti olisinkin tehnyt. Sairauslomalla kesti puoli vuotta, että ylipäätään pystyin makaamaan sohvalla katsomassa sarjoja, ja silloinkin oli huono omatunto. Sairauslomallahan olisi pitänyt sitten tehdä kotona ja harrastuksissa ja vapaaehtoistöissä paljon enemmän, kun oli aikaa! Kun olin ollut vuoden sairauslomalla, osasin vihdoin antaa itselleni luvan levätä sohvalla. Välillä silti edelleen iskee ajatus siitä, että olisimpa ”oikeasti” kipeä niin olisi ”oikea” syy maata sohvalla sarjoja katsomassa, ikäänkuin krooninen uupumus ei riittäisi.
Ainakin itselläni tämä lähtee lapsuudesta asti. Jo lapsena toivoin, että olisin ollut kipeä. Silloin minua olisi säälitelty, hoivattu, olisin saanut herkkuja, ja vain levätä ja leikkiä tai katsoa telkkaria. Muutenhan piti olla reipas, ei saanut laiskotella, piti mennä kouluun ja yrittää olla siellä välittämättä kiusaamisesta.
Kokemuksesta tiedän, että itsemyötätunto on vaikeaa. Suosittelen silti sitä kaikille! Ihan oikeasti, sinulla ON oikeus levätä, ottaa omaa aikaa, olla suorittamatta, vain olla ja rentoutua, olla välittämättä muista (sittenkin vaikka olisi lapsia, sillä lapsella kun ehkä on toinenkin vanhempi, isovanhemmat, joku hoitopaikka). Älä anna tämän suoritusyhteiskunnan kuluttaa itseäsi loppuun! Et halua olla kuten minä. Ja joo, minäkin luulin että jaksaisin kyllä.
|