Lähettäjä: Ei omalla 
Päivämäärä:   15.10.24 13:13:23

Pakko vedota teihin, jotka ette ole vuosikymmeniin syöneet kunnolla vaan vedätte miinuskaloreilla vuodesta toiseen. Ymmärrän, että kyseessä on sairaus. Mutta ymmärrättekö te, että siihen on saatavilla apua. Jos ette hae sitä itsenne takia, voisitteko hakea sitä muiden vuoksi? On todella raskasta seurata vierestä sitä kun kuihdutte ja kuihdutte. Yritätte esittää syövänne ”suuria” annoksia, selitätte syömättömyyttä ties millä allergioilla ja suolistosairauksilla. Kärsitte epämääräisistä oireista, jotka johtuvat aliravitsemuksesta. Olette jatkuvasti huonolla tuulella, koska olette nälissänne. Säälitte meitä, joilla on muutama ylimääräinen kilo -mutta tunnemme olomme terveiksi ja hyvinvoiviksi.

Ihan oikeasti, koskaan ei ole myöhäistä saada ja hakea apua.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 13:16:46

Harva anorektikko säälii ylipainoisia, ei ainakaan täysin. Kateutta siinä on ainakin seassa sen jälkeen kun kuherruskuukausi sairauden kanssa on ohi.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 13:38:12

Anoreksiaan kuuluu usein myös se, ettei halua parantua vaikka sairauden tiedostaisikin. Ei siinä silloin helposti mitään apua lähde hakemaan vaikka tietäisikin että sellaista voi saada. Jos siis sattuu käymään tuuri ja apua myös oikeasti saa. Aina kun ei systeemi ihan toimi...

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 13:41:08

Joo, pitkäaikaisanorektikko on käyttänyt aivojaan energiaksi ja oikeasti lukinnut itseään tilanteeseen jossa ainoa tapa parantua on ensin normalisoida paino ja sen jälkeen työstää mieltä. Se on ihan hirvittävä kokemus, ehdottomasti vaikeimpia kokemiani asioita vaikka olen mm uskonut menettäväni henkeni väkivaltaisesti, ja ymmärrän täysin anorektikkoja jotka eivät uskalla edes ajatella parantumista.

Lähettäjä: Kisu 
Päivämäärä:   15.10.24 13:44:43

Sama asia huumeriippuvaisen omaisella. Ihan hirveän raskasta.

Tai ihan mikä vaan pitkälle mennyt riippuvuus.

Lähettäjä: eräs 
Päivämäärä:   15.10.24 13:46:06

Ei tuota sairautta pysty terve ihminen ymmärtämään. Itselläni pari syömishäiriöimistä tuttua. Yksi heistä syö kyllä, mutta jos ollaan vaikka ravintolassa, painuu heti ruokailun jälkeen oksentamaan ja luulee, että emme tajua asiaa.

Toinen moittaa meitä normaalisti syöviä siitä, että syömme niin usein eli normaalisti aamiaisen, lounaan tai päivällisen, iltapalan, ehkä välipalan. Hevosalan ammattilaisina on syötävä, että jaksaa.

Kolmas oikein ylpeilee, kuinka monta askelta on minäkin päivänä kävellyt ja syönyt vain yhden ruisleivän palan.

Luulen, että yksi ongelma on tämä ratsastusmaailma, jossa ihannoidaan sitä, että aikuisella naisella olisi teinipojan kroppa.

Lähettäjä: Hmm 
Päivämäärä:   15.10.24 13:48:34

Muuttuu ajan kanssa mielen sairaudeksi, eikä enää pääse kierteestä pois. Alussa se syömisen kontrollointi on mahtava tunne, mutta kääntyy pian niin, että sairaus sanelee kaiken mitä teet. Olo on hirveä, jatkuva palelu, karvan kasvu joka paikkaan, kun keho yrittää selviytyä.

Veden juomisesta tuleva morkkis kestää koko päivän. On mahdollista kuolla lautasen ääreen. Ei ole kiinni siitä, että ala syömään, ei se niin vaikeaa ole, syö vaikka herkkuja. Käsi ei tottele, vaikka haarukka on siinä jo.

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   15.10.24 14:02:51

Se jatkuva valehtelu itselleen ja muille on raskasta seurattavaa näin läheiselle. Koko persoona muuttuu. Tuntemani anorektikko oli jossain vaiheessa myös alkoholisti: ei syönyt, joi kirkkaita ja paljon. Raitistui, mutta aistiharhat, vainoharhat ja kuivahumala jäi. On nykyään todella raskas ihminen. Mietin kauanko jaksan tukea rinnalla, ei ole sama ihminen enää ja luulen, että tuhot on peruuttamattomia. On minullekin ilkeä, luulee kai että hänellä oikeus. Ylpeilee kyllä laihuudellaan. En ymmärrä mitä hienoa on siinä, että ei jaksa sitä tyhjää ruokalautasta edes kantaa.

Lähettäjä: Hmm 
Päivämäärä:   15.10.24 14:14:40

Niin ja aloittajan "olette nälissänne" on väärä mielikuva. Nälän tunne katoaa ensimmäisen viikon aikana, kun vatsalaukku on tyhjä. Myös janon tunne voi olla hukassa, tai tulla todella harvoin. Vaarallinen olotila.

Hoitoa on saatavilla ja hoitoon kannattaa mennä heti kun huomaa, että syömiskäytöksessä on ongelmia. Tai alkaa esim. rajoittamaan omaa veden saantiaan.

Pitkälle edenneessä sairaudessa laihuuden ihannointi tai sillä ylpeileminen ei ole tavallista. Peilikuva on vääristynyt, eikä sieltä katso laiha, tai mikään muukaan normaali ihminen.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 14:19:36

Kyllä anorektikko voi katsoa peiliin ja nähdä luurangon. Ja se on todella kauhistuttava hetki kun näkee itsensä sellaisena kuin oikeasti on, ja tajuaa ettei silti voi lopettaa.

Lähettäjä: Maija 
Päivämäärä:   15.10.24 14:30:20

Todella raskasta seurata vierestä ystävää, joka jo kymmenettä vuotta "taistelee" sairautta vastaan. Tiedostaa olevansa sairas ja on ollu hoidossa lähes koko sairauden ajan. Tilanne ei vain etene mihinkään. Pitää itsensä kiireisenä vaikka väkisin, lepopäiviä (tai edes lepotunteja) ei juuri ole. On selvästi todella väsynyt. Saattaa elää päiviä pelkästään kahvilla ja energiajuomalla. "Vitsailee" kuinka on "unohtanut" syödä taas tänään. On todella kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Tuntuu ettei oikein ymmärrä enää sarkasmia tai tilanne huumoria, ottaa kaiken kirjaimellisesti. Hermostuu heti jos ei ole kaikessa hyvä ensimmäisellä kerralla ja/tai muita parempi.

Koko sairauden ajan olen tukenut, keskustelut, ollut vierellä... Mutta nyt tuntuu etten oikein enää jaksa.

(Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en halua pian syntyvälle lapselleni tällaista esimerkkiä.)

Lähettäjä: Kaneli 
Päivämäärä:   15.10.24 14:34:12

Huh. Aloitus iski ja kovaa. Olen ikävä kyllä anorektikko, joka on jumissa sairaudessaan. Olipa kamala kirjoittaa se, mutta faktahan se on. Tunnen kamalan huonoa omaatuntoa siitä, että läheiseni joutuvat katselemaan touhujani :( Mutta en hitto vie pääse tästä kierteestä pois. Sairastuin 15 vuotiaana ja olen kohta kolmekymppinen. Pidän itseni ns pinnalla pitämällä painoni nykyään pois alhaisimmita hälyttäviltä lukemilta, mutta pään sisäinen taisteluni sen kanssa on päivittäistä. En enää tiedä edes mitä on olla terve. Vihaan sitä ja itseäni, mutta en osaa pyristellä irti. Eikä ympäristöni tuomat paineet (olen kouluratsastuksen harrastaja) auta asiaa. Yritän salata sairauteni niin hyvin kuin pystyn ja esittää ettei ole ongelmaa, mutta tiedänhän minä senkin että läheiseni huomaavat sen. Jotkut tärkeät ihmiset lähelläni sekä valmentajani ovat sanoneet että pitäisi ottaa kiloja ja saada vointia paremmaksi. Tavallaan ymmärrän, mutta pää sanoo vastaan, kun itseäni peilistä katsoo iso, liian tukeva, ruma ihminen ja syöminen aiheuttaa sellaisen syyllisyyden ja ”huonon ihmisen” olon mitä on mahdotonta selittää. Lihomisen pelko määrittää elämääni ja oma mieleni haukkuu minua lihavaksi ja ällöttäväksi satoja kertoja päivässä. En sano näitä ajatuksiani ääneen koskaan, mutta tietenkin se vaikuttaa minuun ihmisenä ja olemukseeni negatiivisesti monella tavalla. Olen väsynyt ja mieleni sekä kehoni toimii puoliteholla. En esim pysty syömään muiden nähden, käymään ravintoloissa tms konkreettisia asioita jotka huomaavat kyllä ne etäisemmätkin kaverini. Tuota mitään sairaudella ylpeillä tai muiden ihmisten väheksymistä tai arvostelua en harrasta, päin vastoin! Minä taas nimenomaan toivon ja yritän pitää huolta ettei kukaan läheiseni kokisi oloaan ruoan tai kehonsa kanssa huonoksi ja yritän aina sopivassa hetkessä muistaa kehua heitä kauniiksi ja puhua vain positiivisesti ruoasta / syömisestä / liikunnasta ja olen kaikkea laihdutuskuuria/ läskivihapuhetta vastaan. Mutta itselleni en osaa olla sellainen mitä olen muille. Rakastan läheisiäni ja tekisin mitä vain että heillä olisi hyvä olo, mutta tätä omaa ongelmaani en osaa ratkaista. Olen nuorempana saanut hoitoa, mutta epäonnistuin viemään sen loppuun. Nyt olen äskettäin palannut terapiaan koska rakastan miestä joka tyhmänä meni rakastumaan minuun ja haluaisin olla hyvä puoliso. Mutta koko vyyhti tuntuu ylitsepääsemättömältä ja tähän muurahaispesään sohaiseminen on tuntunut vain pahentavan mieltäni. Yksi @!#$ pääkopan sisällä, josta olen syvästi pahoillani ihmisille ympärilläni :(

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 14:35:15

Maija, ei sinun tarvitse tukea toista jos se kuluttaa sinua! Voit kertoa hänelle uupumuksestasi ja kertoa että autat hakeutumaan avun piiriin kun hän on siihen valmis (jos koet että pystyt siihen), mutta sanoa että tuntuu vaan niin pahalta seurata sivusta kun hän satuttaa itseään, tai mitä nyt tunnetkaan.

Ei sinulla ole minkäänlaista velvollisuutta uhrata itseäsi toisen vuoksi.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   15.10.24 14:39:48

Ei ole kenenkään ystävän tai perheenjäsenen asia olla terapeutti ja kadottaa itseäänkin toisen sairauteen. On totta, että nämä ovat usein todella huumorintajuttomia, lyhytpinnaisia hermokimppuja. Sairastuttavat läheisetkin jos ei osaa pitää emotionaalista etäisyyttä. Vähän kuin energiavampyyreita :( Tiedän, että tämä on rumasti sanottu, mutta ei ystävyyden tai perheenjäsenyyden kuulu satuttaa jatkuvasti. Itse otin etäisyyttä omaan tuttuun, joka taisi olla niin aivosumussa, että ei edes ymmärtänyt tekoani. Oli vuosikaudet kohdellut minua kuin roskaa.

Lähettäjä: cilla 
Päivämäärä:   15.10.24 14:51:50

Voi kunpa voisin kertoa tuon myös yhdelle ihmiselle. Oma hyvä ystäväni on nimittäin myös anorektikko, ollut kai sairas yli kymmenen vuotta. Se on surullista seurata kuinka kaunis ja ihana ihminen tekee noin itselleen. Tuo ihminen on siis varmasti sydämellisin, ystävällisin ja välittävän henkilö kenet olen ikinä tavannut. Siis aina huolehtii muista ja on valmis kuuntelemaan ja tukemaan ja on kiltti kaikille. Siksikin tuntuu kamalalta nähdä miten huonosti hän voi. Jokusen kerran olen aiheesta onnistunut hänen kanssaan puhumaan, mutta itse ei asiaa koskaan tuo esille. Haluaisin tukea jotenkin, mutta en ole uskaltanut tungetella. Hänen ihan silmin nähden (liian) pieni, kalpea ja väsynyt, ei koskaan syö julkisesti, oksennusjälkiä näkyy rystysillä jne, mutta varsinkin tänä syksynä myös joku valo kadonnut silmistä. Ja se on pelottavaa. Ihmettelen miten jaksaa ratsastaa ja touhuta. Toivoisin niin paljon, että hän uskaltaisi parantua. Mutta sivusta helppo huudella, kun ei voi ymmärtää mitä toinen käy läpi päässään.

Lähettäjä: 888 
Päivämäärä:   15.10.24 15:18:27

Minun anorektinen ystäväni on hävittänyt kaikki lapsuuden kuvansakin kun pitää itseään niissä lihavana. Siis ikävuosina 5-12 about ennen kuin sairastui. On sanonut, että "vihaa sitä miltä silloin näytti". Eikä siis todellakaan ollut lihava lapsi vaan täysin normaalipainoinen. Otatti myös omalta seinältäni pois kuvan, jossa olimme viettämässä prinsessasynttäreitä kuusi vuotiaina. Pahalta tuntuu. Kuin olisi menettänyt melkein kolmekymmentävuotta kestäneen ystävyyssuhteen.

Lähettäjä: surku 
Päivämäärä:   15.10.24 16:27:15

Nämä on aina niin kovin surullisia tapauksia :( Hankala, monimutkainen sairaus (!) joka saa ihmisen niin tiukkaan otteeseen, että tukahduttaa sairaan henkilön oman aidon persoonan ja kehon pahimmillaan jopa kirjaimellisesti hengiltä. Ja josta on tällaisessa dieettikulttuurimaailmassa ihan taatusti todella vaikea parantua, varsinkin jos on vielä ratsastaja. Olisi aina mielenkiintoista tietää se perimmäinen syy kunkin ihmisen sairauden taustalla, mutta monesti se voi olla sellaisen salauksen takana ettei sairastunut itsekään ihan näe sitä. Toivottavasti jokaisella sairastuneelle on ympärillään tukea ja ihmisiä jotka näkevät sen aidon ihmisen pelkän sairauden sijaan ja auttaisi pysymään valossa kiinni. Ja voimia taistella itsensä terveeksi.

Lähettäjä: halaus 
Päivämäärä:   15.10.24 16:36:42

Kaneli: Hienosti sanoitettu, Vau. Jatka vaan sitkeästi terapiaa! Se tekee ihan helkatin kipeää ensin kun tukahdutetut tunteet alkaa tulla sieltä jostain pintaan, mutta minä lupaan että se alkaa sitten pian helpottaa enemmän ja elämä voittaa sairauden <3 Ja anna rohkeasti painon nousta, usko tai älä kun sun aivot saa ravintoa niin mielikin helpottaa, ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Tsemppiä!

Lähettäjä: V 
Päivämäärä:   15.10.24 16:50:24

Onko se tiktokissa hillunut ulkomaalainen luuranko vielä hengissä? Ei ole vähään aikaan tullut vastaan. Nimeä en muista, mutta pitkät mustat hiukset, vaalea iho.

Lähettäjä: dmd 
Päivämäärä:   15.10.24 16:52:07

Teininä tallikaverini oli anorektikko. Ärsytti se, miten paljon hän heitti syömäkelpoista ruokaa roskiin. Kukaan ei pakottanut häntä tallilla syömään mitään, mutta silti hänellä oli joka päivä eväät mukana ilmeisesti äitinsä pakottamana. Ja joka päivä hän pilasi eväänsä suurieleisesti, ettei tarvitse syödä. Teki kaiken ihan nanosekunnissa niin, ettei kukaan ehtinyt reagoida mitenkään ennen kuin ruoka oli lentänyt maahan, kaveri kiukutellut ja nakannut ruuan roskiin.

Esim. alkoi muka syödä eväsleipäänsä ja sitten pudotti sen tallin käytävälle tai karsinaan ja huusi "No niin, nyt se on pilalla!!" ja heitti sen roskiin. Ei pudonnut vahingossa vaan teki sen tahallaan. Tai sitten kaatoi litran termarillisen kaakaota "vahingossa" lavuaariin, tms. Kun häneltä kysyi, miksi teki niin, niin vastasi kiukutellen "Tää oli pahaa". Ahaa. No ehkä se olisi jollekin muulle kelvannut? Minä ainakin olisin voinut edes maistaa, että oliko se paha vai ei. Kuulemma ihan samaa oboy-kaakaota kuin mitä minäkin join.

Kiukutteli ja piti mykkäkoulua, kun häneltä kysyttiin, että miksi ihmeessä hän heittää joka päivä eväät maahan ja miksi edes ottaa eväät mukaan, kun ei niitä kuitenkaan syö. Joku muu voisi vaikka syödäkin ne eväät, mutta hän paiskaa ne aina hevosen karsinaan ja kiukuttelee.

Tuolloin oli todella hoikka muttei puhunut syömishäiriöstään mitään. Mutta ei koskaan syönyt muiden nähden mitään. Hän saattoi tehdä ruokaa muttei suostunut syömään. Kiukutteli vain "En syö. No en vaan syö".

Vuosia myöhemmin kertoi, että oli nuorena anorektikko.

Pyyntö anorektikoille: Jos teitä ei huvita syödä niin älkää sitten syökö. Mutta älkää myöskään heittäkö kaikkea ruokaa huudon kera muiden nähden roskikseen. Jättäkää vain syömättä niin syömäkelpoinen ruoka säästyy muille. Kiitos.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   15.10.24 16:52:50

Kyllä Eugenia on hengissä. Ei ole kovin kiva kutsua jotain luurangoksi haukkumamielessä tosin, hän on sairas ja on siinä epäterveessä tilanteessa jossa saa sairautensa ansiosta rahaa. Toipuminen on todella vaikeaa muutenkin, tuo tuo lisämausteen joka tekee siitä todennäköisesti mahdotonta.

Lähettäjä: dmd 
Päivämäärä:   15.10.24 16:59:21

Toinen anorektikkokaveri, ihan aikuinen jo, väitti olevansa allerginen vähän vaikka mille, ettei tarvitse syödä. Ja hän liikkui ihan kamalasti. Jossain vaiheessa lenkkeili noin maratonin verran päivässä. Ja kun olin joskus menossa hänen kanssaan kaupungille kahville, niin jouduin hölkkäämään pysyäkseni hänen vauhdissa kun hän veti kamalaa pikakävelyä ja nyyhki mennessään, että "Sori kun mä kävelen näin hitaasti mut mulla on jalka kipeä niin en voi kävellä kovempaa". Minä karjun vieressä että hidasta nyt j*malauta!! En pysy mukana!!.

Oli sairastanut jo pidempään mutta ei kai saanut kunnolla apua. Tai siis osasi omien sanojensa mukaan "syödä itsensä ulos osastolta". Oli ollut nuorena jollain syömishäiriosastolla mutta syönyt reippasti niin että paino nousi ja päässyt kotiin.

Aikuisena sitten ei päässyt kai enää kunnolla hoitoon, oli vain joku psykiatrinen osasto, jossa ei ollut osaamista syömishäiriöihin ja siellä oli kaikki mt-ongelmaiset, psykoosipotilaat ja syömishäiriötapaukset ja muut sekaisin, eikä kaveri saanut siitä apua. Sitten kun tilanne meni todella huonoksi, hän oli vain jossain sisätautien osastolla, jossa syömshäiriön hoito on sitä, että tuijotetaan vierestä 24/7 että syö sen mitä tarjotaan ja ei tee muuten muuta kuin on paikoillaan.

Hoito on huonoa ja apua ei saa. Ei kai muualla kuin Helsingissä edes ole aiheeseen perehtynyttä hoitoa.

Lähettäjä: viivuska 
Päivämäärä:   15.10.24 17:40:43

Kaneli, onpa hyvä että kirjoitit ajatuksiasi tänne. Ymmärrän tuon oman mielen julmuuden, olen itsekin ollut sen uhri. En sairasta anoreksiaa mutta masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia on ollut, niiden kanssa on pyöritty tässä melkein 10 vuotta paremmalla ja huonommalla menestyksellä.
Oma mieli osaa olla niin julma ja ne ajatukset todellakin vievät mukanaan.
En osaa oikein lohduttaa, mutta terapiasta sanon sen verran että älä luovuta vielä! omalla kohdalla se alkoi oikeastaan auttaa vasta kun terapia oli jo loppupuolella ja loppunut, vasta sen jälkeen sain oikeastaan vasta ne ahaa-elämykset miksi ajattelen näin tai miten voin ajatella itsestäni eri lailla. Terapeuttini sanoikin heti alussa että terapia vaikuttaa hitaasti, pinttyneet ajatukset muuttavat hitaasti suuntaa pään sisällä - vertasi siihen ettei junankaan suuntaa vaihdeta täydestä vauhdista.
Kyllä, parantuminen vie vuosia, se on raskasta ja takapakkeja tulee, mutta se on mahdollista. Ja loppuun vielä, taistelu on sen arvoista.
Toivon että joku päivä voit paremmin :)

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   15.10.24 17:46:02

Tulipa paha mieli sun puolesta Kaneli.
Toivoisin, että voisit laittaa kaikki paukut paranemiseen. Mitä jos päättäisit, että alat panostamaan omaan terveyteesi ja monipuoliseen syömiseen, riittävän kokoisilla annoksilla tarpeeksi usein. Alku on varmasti vaikeaa, mutta varmaan jo parissa viikossa huomaat muutoksen voinnissa. Puhu itsellesi kuten puhuisit muille, et varmaan ruoskisi ystävisiäkään yhtä armottomasti kuin itseäsi?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.10.24 18:08:19

Kaneli, ystäväni sairastui saman ikäisenä kuin sinä. 35- vuotiaana hän kuoli. Turvonneena, täynnä nestettä munuaisten petettyä. Hautajaisissa oli järkyttävää katsoa sisarusten ja vanhempien tuskaa.
Sitä ennen hän mursi mm. lonkkansa, menetti paksut hiuksensa ja osittain näkönsä, kärsi pitkään munuaisten vajaatoiminnasta ja eli viimeiset vuotensa täysin muiden avun varassa.
Hänen kuolemastaan on kohta 20 vuotta. Meillä oli tiivis kaveriporukka ja meillä muilla on lapsia ja lapsenlapsiakin, ollaan eletty iloja ja suruja, vanhettu tässä yhdessä. Usein mietitään mitä hänen elämänsä olisi ollut ilman tuota sairautta. Olisiko hänestä tullut äiti kuten hän toivoi? Olisiko hänellä vielä hevosia ja koiria joita hän rakasti? Vieläkö hän olisi unelma- ammatissaan niinkuin silloin ennen?

Ottakaa kaikki apu vastaan, halutkaa parantua.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.10.24 18:14:03

"Rakastan läheisiäni ja tekisin mitä vain että heillä olisi hyvä olo". Heillä ei ole hyvä olo niin kauan kuin tuhoat itseäsi.

Lähettäjä: mt 
Päivämäärä:   15.10.24 22:03:16

"Muuttuu ajan kanssa mielen sairaudeksi, eikä enää pääse kierteestä pois."

Mielen sairaus se on ihan alunperinkin, josta syömättömyys, laihtuminen ja täysin epäterve suhtautuminen ruokaan ovat vain oireita.

Lähettäjä: surullista 
Päivämäärä:   16.10.24 09:23:32

Mielisairaus se on samoin kuin vaikka masennus. Ja kun on tarpeeksi kauan sitä sairastanut, on aivotkin ottaneet osumaa, jolloin parantuminen voi olla mahdotonta. Esim. juurikin Eugenia. Voi osastohoidossa saada hieman painoa, mutta tuskin paranee koskaan. Valitettavasti.
Anoreksia on todella pelottava sairaus.

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   16.10.24 10:12:00

Monta anorektikkoa mahtaa olla Afrikassa? Löytyvätkö Etelä-Afrikasta ainoat..

Hyvinvointivaltioiden ongelmia.

Lähettäjä: surullista 
Päivämäärä:   16.10.24 10:16:38

"Monta anorektikkoa mahtaa olla Afrikassa? Löytyvätkö Etelä-Afrikasta ainoat..

Hyvinvointivaltioiden ongelmia."

Niin, ja sitten...?

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   16.10.24 11:15:04

Jos kiduttaa itseäön tieten tahtoen se ei ole syy olla sairauslomalla. Pitäisi olla jokin kovempi järjestelmä itseaiheutetuista poissaoloista.

Lähettäjä: Kaneli 
Päivämäärä:   16.10.24 11:16:08

Oho, enpä olisi arvannut että viestiini tulisi kommentteja, joten pakko vielä sanoa kiitos niistä <3 Ihan oikeasti tämä topa on saanut ajattelemaan asioita pitkästä aikaa syvästi. Hassua miten nämä jotkut anonyymin keskustelupalstan viestit voikin herättää päähän niin paljon ajatuksiin, huh.

Lähettäjä: korjaan 
Päivämäärä:   16.10.24 11:18:35

Lähettäjä...
Päivämäärä16.10.24 11:15:04

Jos kiduttaa itseäön tieten tahtoen se ei ole syy olla sairauslomalla. Pitäisi olla jokin kovempi järjestelmä itseaiheutetuista poissaoloista.

Anoreksia on sairaus, vakava sairaus. Anoreksiaa sairastava ihminen ei kiduta itseään tahallaan. Se on oireilua mitä tuo kavala mielen sairaus aiheuttaa.

Lähettäjä: Ottaa vaatteet poi 
Päivämäärä:   16.10.24 12:20:47

Miksi anorektikon pitää olla aina ilman vaatteita somessa?

Lähettäjä: Ginny 
Päivämäärä:   16.10.24 12:33:36

LähettäjäOttaa vaatteet poi
Päivämäärä16.10.24 12:20:47

Miksi anorektikon pitää olla aina ilman vaatteita somessa?

Häh? Tunnen / tiedän (valitettavasti) useamman ja kyllä noilla on aina vaatteet ja ennemmin vielä väljät / muotoja peittävät sellaiset päällä. Niin somessa kuin livenä.

Jos taas puhut tuosta eugeniasta, niin hänelle se sisältö mitä hän tekee tuo elannon.

Lähettäjä: Nooppa 
Päivämäärä:   16.10.24 23:20:33

Onpas mielenkiintoisia näkökulmia aiheeseen joita harvoin kuulee, vau. Oma ystäväni kärsii myös anoreksiasta. Sanon ettö se on pelottavaa! Alkuun ihmettelin, että miksi hän ei koskaan syö julkisesti, lähde ulos syömään ja menee vaikeaksi kun on puhe ruoasta. Ja kerran hämmennyin että mitä ihmettä hän selittää, kun näin hänen itkevän kisahousujaan ja sanovan että häntä ahdistaa oma kokonsa ja kun on nykyään niin iso - vaikka todellisuudessa hän on siis todella pieni ja laiha ihminen, ei iso millään tavalla. Oltiin tunnettu noin pari vuotta siinä vaiheessa ja sitten näin joitain vanhoja kuvia hänestä. Se järkyttävä näky sai minut itkemään, ihmettelen miten hän on edes selvinnyt elossa. Ja samalla hetkellä ymmärsin mitä hän oli noilla sanoillaan tarkoittanu (vaikkakaan en mitenkään voi ymmärtää miten hän voi nähdä itsensä isoksi nyt) ja sen että hänellä on isoja ongelmia. Vaikka luojan kiitos hän ei näytä nykyään samalta kuun niissä kuvissa, niin olen äärimmäisen huolissani tuosta henkilöstä. Terve tai lainkaan hyvinvoiva hän ei ole ja olen aika varma että tilanne on taas huononemaan päin :/ Voi kunpa osaisi auttaa, mutta en ole uskaltanut tungetella kun hän on asiasta itse hyvin hiljaa. Toivoisin niin paljon, että hän saisi apua.

Lähettäjä: Pyyntö 
Päivämäärä:   17.10.24 05:41:42

Älkää idiootit pelleilkö ruuan kanssa.
Maailmassa on paljon ihmisiä jotka näkevät oikeasti nälkää.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   17.10.24 06:09:43

Sairaudelle ei voi mitään, Pyyntö.
Sairaus ei kysy lupaa tai aikaa milloin tulla. Ei se mitään pelleilyä ole. Sanotko syöpään sairastuneelle älä viitsi pelleillä kun ihmisiä kuolee oikeasti sodissa?

Lähettäjä: ninni 
Päivämäärä:   18.10.24 18:47:04

Näin tänään yhden kaverini ja kauhistuin miten tuo sairaus silmin nähden voikin tuhota ihmistä, tuli tämä topa mieleen :(
Tiedän että luet tätä palstaa ja uskon & toivon tämän noston osuvan silmiisi. En halua ahdistaa sinua ja siksi uskalla sanoa suoraan, mutta toivon sydämestäni että asiat kääntyy parempaan ja sinä ihana ihminen hakisit apua, ansaitset sen. Jos ikinä yhtään tunnet että olisit valmis aiheesta puhumaan, niin laita viestiä siitä vaaleanpunaisista satulahuovasta ja soitan sulle, vaikka keskellä yötä. Ei tarvitse edes osata sanoa mitään, mutta tiedä että haluaisin tukea sua.

Lähettäjä: Justiinsa 
Päivämäärä:   18.10.24 19:07:01

Hyvinvointi mennyt niin pitkälle että joudutaan jo syömisestäkin kehittää itselleen sairaus. Ei tulisi mieleen jos joutunut näkemään työtä ja vaivaa pysyäkseen hengissä.
Valitettavasti en jaksa sympatiseerata tämän totaalisen itsekeskeisyyden yhtä muotoa. Joko ottaa asian hoitoonsa tai ei. On kamalaa läheisiä kohtaan aiheuttaa heille lisää huolta kun jokaisella on niitä oletettavasti ihan riittävästi.

Lähettäjä: oivoi 
Päivämäärä:   18.10.24 19:09:32

”Justiinsa” paljasti juuri tyhmyytensä ja sen ettei ymmärrä yhtään mitään syömishäiriöistä sairauksina.

Lähettäjä: Sori mut 
Päivämäärä:   19.10.24 01:33:04

Oivoi - no tämä. Jos ei "jaksa sympatiseerata" niin mitä jos vaikka jättäisi sairaudesta kärsivät ihan vaan rauhaan. Mitä ihmettä saa irti siitä että vähättelee muiden ongelmia...

Lähettäjä: _ 
Päivämäärä:   19.10.24 01:47:38

>Hyvinvointi mennyt niin pitkälle

Monta sataa vuotta on ollut kuvauksia anoreksiasta. Sitä aiemminkin on ollut itseään luurangoiksi näännyttäneitä, mutta on paha sanoa oliko kyse uskonnon vuoksi ei-sairaalloisesta paastoamisesta, vai tulkittiinko sairaus asketismiperinteen vuoksi ihmeeksi ja uskonnollisen vakaumuksen merkiksi.