Lähettäjä: mama
Päivämäärä: 14.10.24 07:31:09
Koska me olemme töissä siellä. Me hoidamme asiaa, joka on juuri nyt työn alla. Päivystystilanne on hyvin selkeää peruspuurtamista; hoitoon vai ei? Jos hoidetaan, niin sairaalaan vai ei?
Elektiiviset tilanteet ovat rauhallisempia, minulla ei ole kokemusta mielenterveyden hoidosta, mutta tunnistan sen tuen ja seuran haun esim kroonisilla kipupotilailla. Jos selkä on vihoitellut 15 vuotta, näet potilastiedoista kymmeniä yhteydenottoja, kymmeniä kuvauksia. Pari-kolme leikkausta. Tiedät, että yhteydenotto ei johda mihinkään, katsot, ettei ole uusia löydöksiä, kysyt mitä potilas haluaa. Jos haluaa opioideja, noup. Jos muita, kevyempiä lääkkeitä ja tk fysioterapiaan, niin ok.
Ei pidellä käsistä, halaamaan tulevat potilaat ovat suorastaan pelottavia, paitsi lapset.
Kovissa tilanteissakin; uusi kova syöpädiagnoosi, vakava trauma, kosketan vain käsivartta, olkapäätä, yritän hakea sen ammatillisen ja ihmisen välisen tasapainon. Omaisien kanssa puhun, mutta itkuhuuto halausrinkiin en mene.
Jos joskus tapaus meneekin ihon alle, oman järkytykseni pidän piilossa potilaalta, aina.
Jos on käynyt niin, että ensin pitää itkeä salassa ja sitten mennään kohtaamaan todellisuus.
|