|
Lähettäjä: Minä
Päivämäärä: 8.10.24 18:55:07
Tulin uskoon v.- 96 Vapaakirkon telttakokouksessa yhden koulun urheilukentällä.
Menin sinne uskovan äitini mukana.
Olen siis kasvanut kodissa jossa uskottiin kristinuskon Jumalaan perinteisellä tavalla, opittiin jo pienenä iltarukous ja joskus käytiin luterilaisessa kirkossa.
Usko oli sellaista arkiseen elämään kuuluvaa luottamusta meitä korkeampaan hyvään Jumalaan. Itselleni se tuli henkilökohtaiseksi vasta tuossa kesätapahtumassa.
Olin elänyt tavallista nuoruutta, opiskellut hevosalaa (ja bilettänyt ahkerasti)... työskennellyt sitten ravitalleilla monella eri paikkakunnalla. Niihin vuosiin liittyi monenlaista seikkailua ja myös ikäviä ja ahdistavia asioita. En ole koskaan ollut mikään heikkohermoinen mutta elämä oli näyttänyt sitä karuakin puoltaan.
Sitten kun olin sairaslomalla työtapaturmasta (ja työnantaja päätti samalla työsuhteen kun en kerran ollut työkykyinen moneen kuukauteen) vietin aikaa siellä äitini luona.
Olin ennen tuota tapaturmaa jo kokenut ettei elämäni nyt mene hyvään suuntaan. Olin töissä lähes alkkisten tallilla ja todella yksin korvessa. Käytin itsekin alkoholia enemmän kuin olisin halunnut koska se oli siellä elämäntapa ja kieltäytyminen tarjotuista juomista tuntui ärsyttävän pomoani ja hän kommentoi sellaista ikävään sävyyn. (Syy oli varmasti se että hän koki omasta alkoholinkäytöstään syyllisyyttä)
Rukoilin siellä että Jumala "jos olet olemassa tartu elämääni ja ohjaa oikealle tielle".
Unohdin sitten koko asian.
Siitä lähti kuitenkin tapahtumaketju joka johti siihen hetkeen että menin sinne kokoukseen.
Se ilmapiiri siellä oli minusta ihmeellinen: niin ilon, rakkauden ja pyhyyden täyttämä etten ollut ikinä kokenut. Olisin vain halunnut jäädä sinne eikä lähteä iki pois. Nuoret lauloivat iloisia lauluja. Kun sitten kysyttiin haluaako joku rukousta puolestaan menin sinne eteen. Puhuja kysyi tunnenko Jumalaa ja sanoin että tavallaan.
Sitten kun mun puolesta rukoiltiin koin että kaikki huolet ja "kahleet" putosi pois, tuli vain syvä rauha.
Se rauha on säilynyt läpi vuosikymmenten.
Ei sitä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Kysehän ei ole uskonnoista ja vaatimuksista ja suorituksista vaan siitä mitä Jumala on jo tehnyt puolestamme ja mitä hän tekee. Ilmainen lahja joka on jo maksettu puolestamme eikä siihen voi lisätä mitään omilla ponnistuksilla tai ihmisten vaatimuksilla ja rituaaleilla.
Kaikki ihmiset jotka elämääni kuuluvat eivät tiedä että olen uskossa, en tuputa sitä ellei joku ole kiinnostunut. Mutta sydämessäni tiedän minne olen matkalla kun täältä lähden enkä ikinä ole yksin, aina on apu rukouksen päässä. :)
|