|
Lähettäjä: Pilkku
Päivämäärä: 28.9.24 22:49:21
Lapsena kasvatettiin häpeällä, eli vanhemmat usein pilkkasivat tai jopa suuttuivat, jos en tiennyt tai osannut jotain. Tunteita ei saanut kauheasti näyttää. Opin olemaan kiltti ja vaivaton ja häpeämään, jos jouduin jotenkin esille tai olin "vaativa". Äiti oli parempi kasvattaja, mutta isän kanssa piti olla juuri niinkuin isä tahtoi, eikä saanut olla omia mielipiteitä. Niistä sai tukkapöllyä tai vähintäänkin huudot. Samoin siitä, jos yritti tehdä kuten isä tahtoi, mutta ei onnistunut. Isä harvoin kertoi mitä halusi, vaan se olisi pitänyt vain jotenkin tietää. Avun kysymisestä sai haukut. Opin siis pitämään itseäni tosi tyhmänä.
Yläasteella tulivat ulkonäköpaineet. En ollut mikään nätti tyttö. Silmälasit, kihara tukka (silloin piti ehdottomasti olla suora), ei meikkiä (kotona paheksuttiin, joten en meikannut), lapsellinen naama, epämuodikkaat vaatteet ja heppatyttö - siis ei todellakaan sovelias suositumpien kaveriksi. Typerä "kaverini" meni vielä laulamaan koko luokalle, että olin ihastunut yhteen suosittuun poikaan, ja siitäkös riemu repesi. Minulle huudeltiin hyivttua vain sen yhden päivän, mutta sen jälkeen en enää koskaan ottanut kehenkään luokkakaveriin kontaktia, ellei ollut pakko. Häpesin niin hirveästi itseäni ja uskoin täysin, että olen ruma, nolo ja ällöttävä. Kehitin niin hirveän itsehäpeän, että en vielä lukiossakaan puhunut muille kuin ihan pakon edessä. Vasta amk:ssa aloin pikkuhiljaa avautua, kun ympärillä oli ihan uudet ihmiset ja meillä oli samanlaiset kiinnostuksenkohteet.
Minut pelasti täyspäinen äiti ja teini-iässä hevoset, tallinpitäjä ja talliporukka. Tallilla sain viimeinkin tehdä asioita ilman pilkkaa ja minulle annettiin jopa vastuuta, kun osoitin olevani oppivainen ja luotettava. Se oli balsamia sielun haavoille. Hevoset eivät ikinä pilkanneet ja yhdestä arasta ruunasta tuli paras hevosystäväni.
|