|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 28.9.24 09:17:25
Jos teillä ei ole mitään muuta sanottavaa kuin syyttää tekstiä liiasta pituudesta tai haukkua minua luuseriksi, niin voisitteko edes tämän kerran olla hiljaa.
Hoitaja yrittää saada minua akuuttipsykiatrian poliklinikalle ennen kuin tapan jonkun, mutta olen lopen uupunut selittämään tilannettani ja tunteitani uudestaan ja TAAS uudestaan. Siksi kirjoitin tällaisen tekstin hoitajalle, jotta hän toimittaisi sen lääkärille etukäteen luettavaksi.
Jaksaako kukaan lääkäri kuitenkaan tällaista jollotusta lukea? Ongelma on, että jos listaan asiat pelkästään ranskalaisilla viivoilla, tunnen, etten saa ilmaistua tunnettani. Minulle olisi tärkeää, että tekstistä välittyisi edes vähän sisimpäni sävyjä. Teksti on suunnattu ikään kuin kahdelle ihmiselle yhtä aikaa, hoitajalle ja lääkärille.
Kannattaako tämä lähettää hoitsulle eteenpäin toimitettavaksi?
----
Voisin yrittää selvitä akuuttipsykiatriaan, mutta tahtoisin keskustella lääkärin kanssa ensisijaisesti väkivaltaisista tunteistani ja suunnitelmistani, enkä kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Siksi tahtoisin toimittaa lääkärille (+hoitajalle?) etukäteen muutaman sivun kirjoitetun kuvauksen siitä, miten tilanteeni koen. Minusta tuntuisi turhauttavalta aloittaa kaiken selittäminen alusta, joten vilpitön toiveeni on, että lääkäri oikeasti lukisi tekstini etukäteen. Teksti on tietenkin vain yksi näkökulma tilanteeseeni, se oma näkökulmani.
Väkivaltaisuuteni tausta lienee monisyinen, johon liittyvät niin tunteet, arvot kuin asenteetkin. Tällä hetkellä kysymys on kuitenkin reaktiosta. Olen tilanteessa, jossa en pysty enää pakenemaan, vaan mieltäni suojellakseni hyökkään.
Koko aikaisemman elämäni olen hypähtänyt jokaisesta risahduksesta ja livistänyt karkuun mitä moninaisimmin tavoin. Sinun luonasi olen kuitenkin sitkeästi käynyt, vaikka se paineistaa minua. Tilannettani eivät helpota äititraumaani uusintavat Kanta-kirjaukset, jotka ovat turvattomia ja pitävät minua varpaillaan.
Myös Kela uhkaa. Se puksuttaa vakaasti omalla raiteellaan lain ohjaamana. Sille yksilöt ovat reikiin pudotettavia palikoita. Pyöreä pyöreään ja kulmikas kulmikkaaseen. Yksilön kokemus tai hätä ei Kelan toimintaan vaikuta. Se näkee yksilöistä vain muodon, jota esimerkiksi lääkärinlausunnot muokkaavat.
Painetta luovat myös arjen käytännöt, jotka voi hoitaa ainoastaan puhelimella. Muutaman kerran elämässäni olen ollut fyysisesti niin sairas, että minusta on tuntunut, etten kerta kaikkiaan selviä eteenpäin ilman lääkärin apua, mutta silloinkaan en ole uskaltanut puhelimeen tarttua.
Kokonaisuudella mitaten sinä olet ollut minulle taivaan lahja. Olen päässyt sinun ansiostasi eteenpäin suuren harppauksen. Olet älykäs, viisas ja ajattelet joustavasti. Näet kokonaisuudet, osaat suhteuttaa ja siedät epävarmuutta. Olen saanut ensimmäisen kerran elämässäni luottaa johonkin ihmiseen. Minulla on ollut tunne, että saan kiukutella, muuttaa mieltäni ja syyttää, etkä silti hylkää minua.
Myös epävarmuutesi ja osaamattomuutesi ovat tuntuneet turvallisilta. Minulle on tärkeää, että peilinäni on rohkeasti esiin tuleva persoona ja ihminen, eikä valmiiksi ohjelmoitu itseään piilotteleva ammattilainen. Jos tahdon puhua persoonattomalle seinälle, voin tehdä sen kotona. Minusta ei ikinä olisi terapiaan, jossa terapeutti ei suostuisi tulemaan esiin. Se tuntuisi loukkaavalta. Se tuntuisi siltä, etten ole toisen ihmisen arvoinen.
Yksi perusongelma suhteessamme kuitenkin on. Näet toimintakykyni, mutta et toimintakyvyttömyyttäni. Ymmärrän asenteesi, koska tietystä kulmasta katsoen olen erittäin pystyvä. Kysymys ei ole reippaan pojan roolista, vaan olen ihan oikeasti rohkea, avoin ja valmis kokeilemaan uutta, vaikka en olisi siinä hyvä. Osaan myös ottaa luontevasti kontaktia vieraisiin ihmisiin, siedän sosiaalista painetta, uskallan myöntää herkkyyteni ja epävarmuuteni ja hetkellisesti kuormittavissa tilanteissa pystyn näkemään tilanteen ulkopuolelta, mikä vahvistaa toimintakykyäni.
Valtasuhteista en kuitenkaan äititraumani vuoksi selviä. Aina kun vastassani on joustamaton rakenne, joka pakottaa, sisälläni ryöpsähtävät hätä ja turvattomuus. Olen kertonut sinulle monta kertaa, että aikaisemmin olen uupunut liikaan yrittämiseen ja itseni pakottamiseen, mutta silti sinä kannustat minua eteenpäin silloinkin, kun en enää jaksa. Teet sen taitavasti, hienovaraisesti ja pehmeästi, mutta koska olen epävarma ja minulla on voimakas tarve miellyttää, pehmeäkin ohjailu on minulle pakottavaa ja samalla uhkaavaa.
Nyt meneillään oleva voimakkaasti kriisiytynyt tilanne on suoraa seurausta siitä, että et perunut lääkäriaikaani heti, kun pyysin, vaan aloit vielä kalastella. Kun kerroit perjantaina, että ajan voisi perua vielä maanantainakin, ajauduin tilanteeseen, jossa järkeni käski kantamaan vastuuta ja tunteeni miellyttämään sinua. Tarjosit omenan, ja minä haukkasin siitä. Seurauksena oli muun muassa tänne rynnänneet poliisit ja poliiseja ennen elämäni ensimmäinen kokemus, että tahdon osastolle, koska jäin jumiin pääni sisään, enkä löytänyt keinoa tulla sieltä ulos. Minä tunnistin rajani etukäteen, mutta sinä et uskonut niihin. Menin rikki.
En ihan hirveästi terapeutteihin luota, mutta erään terapeutin näkemykseen yhdyn. Hän totesi lehdessä, että pelkojaan kohti kannattaa mennä, mutta häpeäänsä kohti ei. Häpeän käsittely vaatii turvallisen kokemuksen ja häpeän annostelua. Minun elämäni on kaatunut siihen, että lohduttomassa henkisessä yksinäisyydessäni olen jääräpäisyydelläni pakottanut ja pakottanut ja vielä kerran pakottanut itseni yhä uudestaan tilanteisiin, joista olen ulkoisesti selvinnyt hyvin, mutta jotka ovat jättäneet jälkeensä rikkonaisen häpeävän mielen.
Juuri tällä hetkellä nurkkaan ahdistettu rikkonainen mieleni hyökkää ja etsii ratkaisua väkivallasta. Minusta tuntuu, että ihan kaikki lyövät, eikä minulla ole jäljellä enää muuta kuin syvä epätoivo, johon liittyy halu kostaa. Minusta tuntuu, että kukaan ei kuuntele tai usko minua, vaan te ammattilaisetkin vaaditte ratkaisuja, joihin en pysty.
Jään ihan yksin. Minulla on valtava hätä, jota osaltaan pitää yllä se, että kykenen analyyttisyydelläni ja perusvakaalla mielelläni sietämään tilannetta sen sijaan että murtuisin. Joku toinen lyyhistyisi, mikä mahdollisesti auttaisi tilanteen ratkeamista, mutta minä sen sijaan pinnistelen askel kerrallaan eteenpäin. Aina kun olen luhistumassa, keksin järjelläni jonkin keinon väsyttää itseäni vielä yhden askeleen verran.
Jokaisella askeleella turvattomuuteeni ja väsymykseeni liittyvä viha kuitenkin kasvaa. Vihan massa on tällä hetkellä suuri. Se ei ole luonteeltaan leimuavaa ja hallitsematonta vaan puutunutta ja jomottavaa, jollain tavoin vakaata, määrätietoista ja raskasta. Pidän oikeasti mahdollisena, että tapan ensin jonkun muun ja sitten itseni. Kysymys ei ole enää pelkästään tunteista vaan konkretiasta, varmasti toimivan ratkaisun etsimisestä. Kuolema on ratkaisuista ehdottomin ja varmin.
Jos minulla olisi jokin muu keino taistella yhteiskunnan asettamia vaatimuksia vastaan, tekisin sen, mutta juuri nyt koen, että ainoa väline, jolla voin hallita tilannettani ja tunteitani, on väkivalta.
Minusta ongelmiani saattaisi avata ainakin jonkin verran se, että hyödyntäisin valtasuhteiden ulkopuolista toimintakykyäni ja tekisin asioita, joita pystyn tekemään ja joista saan mielihyvää, mutta paineistettuna asioihin tarttuminen on raskasta. XXXXX:n kurssille onneksi selvisin. Se on ollut minulle parempaakin parempaa terapiaa, mielihyvää ja mahdollisuus olla paljaiden, roolittomien ihmisten seurassa.
Kela kuitenkaan tuskin innostuu tukemaan myönteisen tekemisen kautta rakentuvaa toimintakykyäni. Hyvällä onnella se saattaisi tukea terapiaani, jossa saan yksinäisyydessä rakentaa ongelmaisen identiteettiä ja murehtia tiedollisesti ja paineistettuna elämäni ankeutta.
Minä kaipaisin loputtoman tiedostamisen sijaan vapautta, iloa ja ennen kaikkea turvaa. Ratkaisut eivät voi perustua pelkästään järkeen ja yrittämiseen. Niiden syntymiseksi pitäisi saada olla turvassa ja paineetta. Tekeminen on ajattelua. Kehollisuus on henkisyyttä. Kaikki ei voi perustua pelkästään puhumiseen.
Tämä teksti on hyvin nopeasti aamuyön tunnepuuskassa kirjoitettu ja siksi huonosti jäsennetty, mutta silti tämän voisi toimittaa lääkärille tällaisenaan ensimmäisestä viimeiseen riviin mitään tähän lisäämättä ja mitään tästä pois ottamatta. Kertomani on tietenkin vain minun kokemukseni. Saatan olla harhainen ja kyvytön näkemään kokonaisuutta, mutta ei minulla ole muuta tapaa lähestyä elämää ja maailmaa kuin oma harhani. Sitä en pysty mitenkään välttämään.
Lopuksi vielä totean, että haluuni yrittää uskaltaa akuuttipsykiatriaan liittyy kokemani vastuu sinusta. Minusta on jo pitemmän aikaa vaikuttanut, että koet itsesi kanssani avuttomaksi ja turvattomaksikin, joten tahtoisit oman hyvinvointisikin vuoksi tukea muualta. Kokemuksesi on helppo ymmärtää, mutta sinun on hyvä tietää, että kaikesta avuttomuudestasi huolimatta olet auttanut ja autat minua hyvin paljon. Ei näihin asioihin kenelläkään ole varmaa ja valmista ratkaisua. Ei lääkäreillä, ei psykologeilla, ei terapeuteilla. En minä odota keneltäkään muuta kuin yhteistä hapuilua ja yrittämistä.
Vaikka olet mielestäni paineistanut minua liikaa, niin silti olet ollut minulle arvokas ja kaunis. Ei kukaan voi aina osata, eikä kenenkään tarvitse aina osata. Uskothan minua, XXXXX, uskothan!
|