|
Lähettäjä: ....
Päivämäärä: 22.9.24 23:55:01
Kahden vuoden sinkkuilun ja monien pettymysten jälkeen löysin vihdoin miehen, johon tunsin suurta vetovoimaa, joka kohteli hyvin, sai nauramaan ja hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olen. Ajattelin ettei tälläistä voi ollakaan olemassa ja miten onnekas olenkaan. Fiilis oli, että jos tämän takia jouduin rämpimään kaiken sen kakan läpi mitä olen muilta miehiltä kokenut, tekisin sen kaiken uudestaan.
Tutustuttiin, tuijoteltiin silmiin ja rakasteltiin kolmen viikon ajan muutamana päivänä viikossa kunnes iski ihan järkyttävä ahdistus ja pelko kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mikään ei muuttunut miehen käytöksessä, kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin, hän antaa tilaa ja ymmärtää. Mutta itseäni ahdistaa ihan hirveästi. Haluan olla miehen lähellä, mutta samalla etsin hänen piirteistään virheitä ja häiriinnyn ihan typeristä jutuista (kuten vääränlaiset korvat??). Sanoisin, että heti kun pelko siitä, että mies häipyy tai ei halua sitoutua, sai minut sitoutumiskammoiseksi.
Sama ahdistus oli pinnalla edellisessä suhteessa, joka kesti 9 vuotta. Sitoutumisen jälkeen mietin sykleissä eroa pakkomielteisesti vuosikausia välillä päivittäin. Tuokin suhde oli erittäin turvallinen ja hyvä, mutta siinä en kokenut samanlaista vetovoimaa mieheen edes alussa, joten ajattelin, että mies oli vain väärä.
Muutoin miessuhteet ovat olleet aika hirveitä. Sitoutumiskyvyttömiä miehiä, jotka ovat olleet vähintään henkisesti väkivaltaisia, joita olen jahdannut hyväksynnän toivossa.
Kertokaa joku, että tämän kamalan ahdistuksen yli pääsee vai olenko vain loppuelämäni suosiolla yksin? Mies on oikeasti kaikkea mitä olen halunnut. Hirvittävän fiksu, tunneälykäs, komea, siisti, hauska, seksikäs ja tykkää minusta kuin hullu puurosta. Tällaista yhteyttä en ole ikinä ennen kokenut ja nyt haluan vain juosta karkuun!
|