Lähettäjä: Eriteille
Päivämäärä: 15.9.24 16:39:04
Aika tavallinen tarina. Muutin suoraan lapsuudenkodista yhteen ekan poikaystävän kanssa. Yhdessä oltiin melkein 15 vuotta, hän oli alkoholisti alusta asti, mutta hyvät ajat kantoi. Ja maatalon piha täynnä rakkaita eläimiä. Oma isänikin oli alkoholisti, sellaista normaalin parisuhteen mallia en koskaan saanut.
Siitä suhteesta lopulta lähdin, järjestin oman uuden ihanan elämän yksin. Sisustin omaa asuntoa ja rakastin niin paljon sitä itsenäistä omaa elämää. Sitten tapasin äärimmäisen hurmaavan miehen, siis sellaisen unelmien prinssin. Alkoa käyttämätön, komea ja kaikkien ympärillään ihailema. Täysin vastakohta juopolle exälle. Mun ei ollut tarkoitus päätyä parisuhteeseen, mutta jotenkin siinä kävi niin, että kaikki oli liian hyvää ollakseen totta.
Puolen vuoden seurustelun jälkeen irtisanoin oman asunnon, olin tosin melkein tapaamisesta asti asunut miehen tilalla. Tästä syntyi parisuhteen ensimmäinen isompi kriisi, koska kipuilin sen oman turvasataman pois antamista. Miehen mielestä olin tietenkin naurettava, enkä luottanut häneen. Eihän hän nyt minua mihinkään ojaan ole heittämässä, vaikka ero tulisikin...
Suhteen alkuaikoina olin erittäin varuillaan, koska aiempien traumojen takia tiesin, että olen helposti takaisin samantyylisessä kuviossa. Mutta en huomannut, miten taitava manipuloimaan mies on! Jotenkin kaikki on aina minun syytä, en ole normaali ja moni mies hänen tilanteessaan olisi jo eronnut. Minun pitäisi olla onnellinen, elän uskomatonta elämää. Todellisuudessa aikaa elää ei ole, on vain työt jotka painaa päälle! Kiitoksena työpanoksestani saan kuulla, miten teen vaan mitä hän pyytää, että kuka tahansa voisi tehdä samat työt. Ja teen ne vielä hitaasti, jopa kävelen ja liikun hitaasti. Puhunkin liian vähän ja se ei ole normaalia.
Nähdessäni, että tänne oli kommentoitu, ajattelin ihmisten haukkuvan minut. Kiittämätön paska, elää elämää, josta muut vain unelmoi ja silti valittaa. Ja vielä haaveilee lähtevänsä!
|