Lähettäjä: traumasta? 
Päivämäärä:   13.9.24 09:26:46

Trauman kokenut ihminen voi padota kauhun ja pelon sisälleen, ja jatkaa elämäänsä näennäisen vahvana. PTSD voi ilmetä myöhemmin, kun akuutti uhka on kadonnut.

Kuinka pitkä aika voi kulua, että uhrin oireet ilmenee?

Vai voiko käydä niin, että jos oireita joutuu kauan patoamaan sisällään, niin sisään padottu PTSD ikään kuin sulaa ihmiseen, ja näkyviä oireita (masennus, itsetuhoisuus, jne) ei tule lainkaan, vaan jäljelle jää vain hitaasti unohtuva möykky?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   13.9.24 10:00:14

Voi.

Lähettäjä: Mies 
Päivämäärä:   13.9.24 10:01:13

Voi ilmetä vaikka 20 vuoden kuluttua, ei tuo aikaa katso. Ja sisään padotut jännitykset harvemmin itsestään sulavat minnekään, ne varastoituvat henkilöön, ja oireilevat mitä moninaisemmin, vaikkei henkilö tätä huomaisikaan

Lähettäjä: B 
Päivämäärä:   13.9.24 10:40:42

Mulla diagnosoitiin juuri PTSD, oon 46v ja traumaattinen lapsuus plus siihen traumaattinen avioliitto päälle. Tuo viimeksi mainittukin päättyi jo 10v sitten, mutta nyt vasta sain diagnoosin. Oireilua on kyllä ollut jo lapsesta lähtien, mutta olen selviytynyt ilman apua. Ekaa kertaa nyt taivuin kokeilemaan mielialalääkitystä ja unilääkitystä, kun monta vuotta oon mennyt zombiena ja lamaantuminen on luokkaa kaikki vapaa-aika sohvalla.

Sanoisin, että oireita voi olla myös niin, ettei niitä itse tiedosta. Varsinkin, kun ne alkavat jo lapsuudessa, niin luulet vain olevasi tällainen. Minullekin moni ammattilainen sanoi vuosien varrella, että on ihan normaalia olla muistikatkoksia. Sekä nykyinen psykiatrini, että psykoterapeuttini sanovat, että dissosiaatio on aika merkittävän laajuista kohdallani. Nyt vasta olen alkanut tunnistaa joissain tilanteissa traumatakaumia ja tajuan, miksi lamaannun täysin. Terapiani on vasta alussa, mutta helkkari että on mielenkiintoista saada selityksiä asioille!

Lähettäjä: Ikävää 
Päivämäärä:   13.9.24 10:53:26

No mulle kävi silleen että kun olin 25-vuotias, niin mut raiskasi Turkin lomamatkalla paikallinen jannu. Mielestäni pääsin siitä yli kokolailla helposti, tosin jälkikäteen ajateltuna, siitä on koitunut paljonkin ongelmia...
Mutta itse tuohon PTSD-asiaan, niin mulle sitten juurikin noin 20 vuotta myöhemmin sattui tapaus että olin pahaa aavistamatta menossa lääkärin vastaanotolle, ja lääkäri sattuikin olemaan turkkilaisen näköinen maahanmuuttajamies. Sain huoneessa paniikkikohtauksen ja jouduin ryntäämään ulos. Eli mulla ei ollut mitään tietoa siitä että olisi jäänyt mitään negaatioita tmv, mutta näin vain kävi.

Lähettäjä: tee 
Päivämäärä:   13.9.24 10:58:49

Ajoittain menee hyvin, mutta sitten yhtäkkiä jokin laukaisee oireet ja kestää taas aikansa että tilanne tasaantuu. Näin on mennyt nyt seitsemän vuotta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   13.9.24 11:03:04

Vuosikymmeniä. Mieli saattaa blockata ihan kokonaan tapahtumat. Minä esimerkiksi en edelleenkään traumaterapiasta huolimatta muista suurinta osaa lapsuudestani ja hyvä niin. Tai no, aikuisuudestakaan sen puoleen. Ne aikuisena hankitut traumat ovat vielä niin piilossa etten itsekään tiedä/muista mitä kaikkea olen joutunut kokemaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.9.24 23:46:16

Minä olen nyt keski-iän kynnyksellä vasta alkanut hyväksymään ja tunnistamaan sen, miten paljon lapsuuskodin ilmapiiri ja ihan yksittäisetkin tapahtumat ovat minuun vaikuttaneet. Nyt ihan lähiaikoina olen jutellut paljon yhden ystäväni kanssa, jolla on myös traumataustaa, ja joka pääsee nyt aloittamaan terapian. Paljon on kosketuspintaa meidän kokemuksissa ja tuntemuksissa.

Itse olen nuorempana ollut masennusdiagnoosilla suht pitkään sairauslomalla, mutta varsinaista terapiaa en ole koskaan saanut, lääkkeitä vaan. Nyt tässä "aikuisempana" neuvolapsykologi ehdotteli traumaterapiaa, mutta se vaan sitten lopulta jäi. Olen nuorempana ollut jossain Kelan kokeilumuotoisessa ryhmäterapiassa, mutten siitä kyllä hirveämmin hyötynyt. Enkä usko, että enää saisin kelan tukea, ensinnäkään siitä syystä, että olen nytkin työkykyinen (ainakin näennäisesti), ja toinen estävä tekijä voi olla se, etten halua enää alkaa syömään lääkkkeitä. Niistä on jo kymmenen vuoden kokemus, ehkä aluksi pitivät elämänsyrjässä kiinni, mutta nykytiedon mukaan tuo käyttöaika on aivan liian pitkä, ja toisaalta sivuvaikutusten hälveneminen vei useamman vuoden vielä senkin jälkeen, kun lääkitys oli jo ajettu alas. Lisäksi on pakko sanoa, että terapeutin etsiminen tuntuu jo ajatuksena pohjattoman uuvuttavalta. Muutamista alan ihmisistä on kokemusta lyhyinä kontakteina, ja heistä tasan yksi on ollut sellainen, jonka kanssa olisin voinut edes kuvitella purkavani mieltäni.

Monesti sitä on kyllä miettinyt, millaista oma elämä voisi olla, jos kaiken sen painolastin saisi kaadettua mielestään pois, tai edes saisi tukea sen käsittelyyn. Päälle päin minulla menee hyvin, on talot, autot, ok työpaikka, mies, lapset, lemmikit, harrastukset. Silti monesti tuntuu, että huojun kuilun reunalla, ja on hyvin pienestä kiinni, etten tipahda ja murskaudu sinne pohjalle. Keho reagoi monesti ennen mieltä, ja välillä koen ihan samoja tuntemuksia kuin lapsena. Minulla on paljon haitallisia käytösmalleja, joita olen omaksunut kauan sitten, kun ei lapsella oikein muitakaan vaihtoehtoja ollut. Niistä jos joskus pääsisi eroon, elämä voisi olla paljon kevyempää, mutta vaikka järjellä periaatteessa tiedän, mitä pitäisi tehdä, se tuntuu käytännössä täysin mahdottomalta.

Lähettäjä: Joku vaan 
Päivämäärä:   16.9.24 00:17:05

Anna anteeksi itsellesi ja tieteskin mulle myös.

Lähettäjä: T 
Päivämäärä:   16.9.24 01:28:25

Minä sain akuuttiin stressiin terapiassa ptds:n. Sairasta, loppuelämän haitta.

Lähettäjä: Reli 
Päivämäärä:   16.9.24 14:34:44

Piste: ei Kelan kuntoutuspsykoterapiaa saadakseen tarvitse olla työkyvytön. Riittää, että sinulla on diagnosoitu mielenterveyden häiriö, joka uhkaa työ- tai opiskelukykyäsi. Jos koet, että sairautesi heikentää työkykyäsi, kannattaa hakea. Minä hain paikkakuntani traumaterapeutit, joita oli vain 3kpl. Otin yhteyttä kaikkiin ja yhdellä oli tilaa, menin hänelle. Olen joskus käynyt myös itse maksavana parillakin eri terapeutilla, ainoastaan yksi ei sopinut, koska psykoanalyyttinen suuntaus oli minulle väärä. Nykyinen on kaikista paras tähän asti, odotan innolla että päästään kunnolla työskentelemään. Traumaterapia on pitkä, vuosien prosessi. Sitä ei missään lyhytterapiassa päästä kuin raapaisemaan pintaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   16.9.24 18:38:20

Joo tiedän, useamman vuoden prosessi yleensä.

Yksi ajatusvääristymistäni on perisuomalaisesti "yksin täytyy pärjätä", koska olen kokenut aina jääväni niiden oikeasti vaikeiden asioiden kanssa yksin. Ja samalla toki vähättelen kokemuksiani ja tilannettani. Ns. prosessiin pääseminen tuntuu tällä hetkellä ylitsepääsemättömältä, eivätkä kokemukset julkisen puolen mt-hoidosta ole kovin ruusuiset. Tuntuu, että pitäisi mennä veitsi kurkulla, että otettaisiin tosissaan. Ja sitten on tosiaan se lääkityspuoli, jonka haluisin jättää omalta osaltani pois. Mitkään napit eivät minun päätäni paranna, enkä halua turruttaa tunteitani.

Sinänsä koomista, että olen itsekin opiskellut psykaa aika pitkälle, joskus miettinyt myös opintojen loppuun saattamista tutkintoon asti. Sinänsä siis tietoa näistä asioista on, mutta itseään on vähän huono terapoida.

Lähettäjä: Reli 
Päivämäärä:   16.9.24 19:45:42

Ei tarvitse olla myöskään lääkitystä, jotta saa kuntouutuspsykoterapiaa. Kannustaisin hakeutumaan ihan julkiseen terveydenhuoltoon, jollei ole työterveyshuoltoa käytössä. Pitkä projekti on sinne psykiatrille asti päästä, mutta askel kerrallaan. Se on kuitenkin parempi, kuin jäädä vellomaan omiin asioihinsa ja käpertyä itseensä. Tiedän, että alkuun on vaikea päästä, mutta mitään ei saa jos ei edes yritä.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   16.9.24 20:08:43

Eikö psykaa perinteisesti opiskelekin kaikki, jotka tarvitsee itse nuppiterapiaa?

Lähettäjä: S 
Päivämäärä:   16.9.24 20:14:46

Nimimerkki B, mulla on juuri samanlaiset kokemukset ja oireetkin. Terapissa kävin 6 v ja terapeutti oli aivan mahtava, sain purettua kaikki traumat pois. Eläkkeenkin sain. Usko pois, kaikesta voi toipua niin että elää ihan mukavaa arkea. Parasta mun elämässä on omat lapset jotka sain 36 ja 37 vuotiaana, ei minusta nuorempana ois ollu äidiksi.