Lähettäjä: Ikävä 
Päivämäärä:   15.8.24 18:44:33

Menetin rakkaan hevoseni. Yhdessä olimme miltei 20 vuotta.
Katselen kuvia/videoita ja itken.
Mietin jos joskus vielä kohdataan tuonpuoleisessa.
Itken.
Ikävä.
Tekeekö muut tällaista?

Ja ennen kuin kukaan tulee pätemään niin sanon että on muutakin elämää.
Työt, aviomies, lapset, koirat.

Lähettäjä: Surku 
Päivämäärä:   16.8.24 10:18:34

Suru ottaa aikansa ja kaikki suree tavallansa. Itse suren itsekseni muutaman päivän aika voimakkaasti, sitten on pakko jatkaa arkea. Arki taas pitää mielen pois ikävästä. Suljen muistot pitkälti pois tietoisesti niin kauan että pystyn muistelemaan niitä hyviä hetkiä taas.

Lähettäjä: a 
Päivämäärä:   16.8.24 15:15:09

Jaksamista, klisee mutta aika parantaa haavoja.
Meillä menetetty 6 vuoden aikana 4 hevosystävää, omia siis kaikki. Viimeisin toukokuussa, kaikkien kanssa yhteiseloa 15 - 20 vuotta.
Välillä tulee varsinkin nukkumaan mennessä suru puseroon ja kelaa mielessään läpi yhteistä elämää kanssaan, poisnukkuneet pieneläimet mukaan lukien.
Tallilla tyhjät karsinat muistuttaa asukeistaan.
Vaikka tosi pahalta välillä ikävä tuntuu, niin elämä (koko perheellä) ollut paljon rikkaampaa eläinten kera, on ollut ravitouhua, näyttelyjä yms. ja tyttäret varsinkin saaneet niin ihanan lapsuuden ja nuoruuden lemmikkien keskellä, vastuun tietysti ollessa meillä vanhemmilla. Toisella vieläkin oma seniorihevonen elossa ja toisella oli vauvasta 19 vuotiaaseen oma poni.
Viimeiset kolme heppaa hoidetaan loppuun asti ja uusia ei tule, järki voittaa jo kun ikääkin jo yli viisikymppiä.

Lähettäjä: JMTNT 
Päivämäärä:   16.8.24 23:33:02

Muistot ovat arvokkaita, mutta pitää myös huomioida, ettei pois mennyt varmasti haluaisi, että suret, vaan muistat teidät yhteiset ilon hetket.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   16.8.24 23:59:33

Sure, kun surettaa. Ikävä on varmasti kova, mutta kokemuksesta tiedän, että ajan kuluessa helpottaa. Aluksi päällimmäisenä ovat usein luopumisen tuskalliset hetket, mutta vähitellen hyvät muistot ja kiitollisuus yhdessä koetusta saavat tilaa. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa surra. Samoin ei ole mitään aikaa, jonka sureminen kestää. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Se, että itket, osoittaa , että olet tunteva ihminen ja hevosesi oli sinulle tärkeä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   17.8.24 00:33:52

Tässä parin kuukauden sisään olen menettänyt sekä läheisen ihmisen että lemmikin. Suren niin, että päivän itken ja sen jälkeen tulee stoppi. Seuraava itkun paikka on hautajaiset tai lemmikin uurnan haku.
Kuvia katselen kyllä surren, mutta itku ei tule enää. Se itku tulee kerran ja kunnolla, vollotan siis yleensä koko päivän.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   17.8.24 00:47:51

Otan osaa. Suru täytyy vaan surra. Eikä sitä aina saa surtua ”pois”, vaan se seuraa mukana jokaisessa päivässä. Pitää vaan keskittyä hyvään mitä on.
Luulen että ymmärrän niin hyvin mitä käyt läpi. Ja uskon että tosi moni tekee samaa, et ole yksin. Yksi klisee taas lisää, että on oikeastaan suuri onni että on saanut kokea jotain niin onnellista että sen menetyksestä seuraa suuri suru. Sen sisäistäminen kyllä saattaa ottaa aikansa. Ymmärrän hyvin miksi käytät sanaa kidutus, mutta ennemminkin toimit tosi terveesti ja rohkeasti kun kohtaat surun.
Paljon voimia ja toivottavasti saat itkeä jonkun olkapäätä tai kuonoa vasten<3