Lähettäjä: Miete 
Päivämäärä:   11.8.24 14:42:00

Miksi jotkut ihmiset katkeroituvat ja jäävät vellomaan epätoivossa ja kaiken vaikeudessa?
Kuitenkin maailma on täynnä tarinoita ihmisistä jotka ovat menettäneet useita raajoja ja elävät silti hyvää elämää. Naisia jotka ovat menettäneet kaikki lapsensa ja elävät silti hyvää elämää. Ihmisiä joiden syöpä on uusinut mutta silti he jaksavat elää ja taistella.
Sisareni mies on sairastanut vuosia, kuntoutukset ja kaikki ovat täysin turhia kun hän ei edes halua yrittää. Sisareni on jo aivan loppu tilanteeseen kun mies vain passuuttaa häntä ja kiukuttelee ja oikeuttaa kaiken omalla sairaudella.
Haluaisin yrittää ymmärtää miksi joku käyttäytyy noin?

Lähettäjä: ++ 
Päivämäärä:   11.8.24 14:44:10

Samaa olen miettinyt, mutta luonnekysymys pitkälti. Vaikkei olisi tapahtunut kovin kummoista, on ihmisiä joiden ”lasi on tyhjä”. Ja sitten se toinen ääripää, ihmisiä joiden elämä tuntuu ulkopuolisesta hirveältä, jaksavat hymyillä.

Noin lähtökohtaisesti ikääntyvä suomalainen mies ei ole mikään ilopilleri.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 14:49:20

Aloittaja, sairastu siskosi miehen sairauteen niin ei tarvitse enää ihmetellä. Eihän se reilua ole menettää vaikkapa raajojaan hoitovirheestä aiheutuneen verenmyrkytyksen vuoksi. Näin niinkuin esimerkkinä.

Toiset on vaan heikompia kuin toiset. Ja toiset on vahvempia kuin toiset.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 14:52:49

Katkera käytös on usein hoitamatonta masennusta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 14:54:58

Jep, ympäristötekijät on isossa roolissa masennuksen hoidossa.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   11.8.24 14:58:47

Toiset masentuvat ja jäävät rypemään. Toiset taas ovat ratkaisukeskeisiä ja alkavat ratkoa ongelmiaan.

Mun idoli on Arja Ahtaanluoma, jolta amputoitiin hoitovirheen takia sormet ja jalat. Uskomattoman sinnikäs ja positiivinen nainen. Kannattaa ottaa seurantaan, jos ei jo ole. Siinä on hieno esikuva kelle vain!

Lähettäjä: errrrr 
Päivämäärä:   11.8.24 15:02:18

Ihmisten resilienssiin vaikuttaa monet asiat. Geeniperimä, kasvatus, elämän tapahtumat jne.
Järkevämpää olisi, kun emme vain hämmästelisi joidenkin ihmisten katkeruutta, varsinkin kun emme voi 100% olla varmoja siitä, mitä kaikkea siellä taustalla vaikuttaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 15:05:12

Ympäristön tuki merkitsee paljon.

Lähettäjä: Ex 
Päivämäärä:   11.8.24 15:18:56

Positiivisten ihmisten ympärillä tulee iloiseksi, katkeroen ihmisten kanssa katkeraksi. Minun ex katkeroitui rankasti sairastumisestaan ja oli viedä minut mukanaan. Ero oli elämäni paras päätös vaikka moni syyllisti sairaan jättämisestä. Ottakoot itse kumppanikseen jos voimavarat riittävät, minulla ei riittäneet ja sen myöntäminen oli elämäni pelastava oivallus.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   11.8.24 15:27:29

Myrkyllinen ja teennäinen ympäristö sairastuttaa myös, eikä siinä samassa ympäristössä voi parantua.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 15:28:58

” Ihmisten resilienssiin vaikuttaa monet asiat. Geeniperimä, kasvatus, elämän tapahtumat jne.
Järkevämpää olisi, kun emme vain hämmästelisi joidenkin ihmisten katkeruutta, varsinkin kun emme voi 100% olla varmoja siitä, mitä kaikkea siellä taustalla vaikuttaa.”

Tämä niin totta!

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   11.8.24 15:40:08

Ihmiset selviää positiivisin mielin suuristakin vaikeuksista, jos näkee tulevaisuudessa jotain positiivista ja vaivan arvoista. Ihmiset hajoaa pieniinkin vastoinkäymisiin, jos tulevaisuudessa ei näy mitään saavutettavaa. Tästä syystä esim. uskontojen ja jälkikasvun rooli on ihmisille niin suuri: on merkittävä syy jatkaa omaa elämää, vaikka se olisi kurjaakin.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapakaan ei takaa positiivista lopputulosta, koska realiteetit voi olla, että hyvää ratkaisua ei ole olemassakaan.

Katkeruus tulee epäreiluuden kokemuksesta. On luotu ajatus siitä, että on oikeutettu johonkin. Kun sitten elämä kohtelee huonommin kuin odotti, eikä parempaa ole tulossa, on hyvin vaikea päästä yli vääryyden kokemuksesta vaikka omat odotukset olisi olleet harhaisia.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   11.8.24 15:51:20

Ei kai se mikään ihme ole, että jotkut vakavasti sairaat katkeroituvat, kun niin moni tervekin on äärimmäisen katkera, vaikkei siihen ole mitään syytä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.8.24 15:55:00

N:n mukaan luotu ajatus oikeuteen omista käsistä ja jaloista on harhainen koska niihin ei olisi saanut olla oikeutettu? Just joo

Psykologisesti kun vastoinkäymiset on riittävän suuria, ei ratkaisukeskeisyys enää toimi. Ihminen muuttaa selviytymismekanismejaan kääntämällä asiat siten, että huonossakin on jotain hyvää. Edellytys tälle on, että sellaisia ajatuksia pystyy muodostamaan. Jatkuvasti ei kuulu tai tarvitse olla iloinen ja positiivinen, vaan tulee saada käsitellä ja tuntea ne ikävätkin tunteet. Negatiivisten tunteiden väheksyminen ja tukahduttaminen vain pahentaa asiaa.

Lähettäjä: rubi 
Päivämäärä:   11.8.24 17:13:34

Ihmisten vertailu tai asettaminen johonkin paremmuusjärjestykseen esim sairauksien tai elämänkriisien käsittelyssä on ihan turhaa. Kuten yllä sanottu, jokainen on yksilö ja muovautunut geenien yms lisäksi vauvasta asti olosuhteiden seurauksena omanlaisekseen. Pitäisi tietää henkilön historiaa selittääkseen miksi joku käyttäytyy eri tilanteissa mitenkin. Ihmisen mieli on ihmeellinen asia.

Lähettäjä: Noh 
Päivämäärä:   11.8.24 17:23:26

Et pysty ymmärtämään koska et ole elänyt hänen elämäänsä. Jos tuntuu että toinen on liian katkera, elä omaa elämääsi ja sisaresi elää puolisonsa kanssa omaansa.

Lähettäjä: moku 
Päivämäärä:   11.8.24 17:53:38

Välillä tuntuu, että toisilla on vain kaksi tunnetta joko ollaan iloisia tai katkeria ja siinä välissä ei voi olla muita tunteita.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   11.8.24 21:00:33

Luonne on liian periksiantamaton, ei suostu etsimään vaihtoehtoja.

Lähettäjä: Heidi 
Päivämäärä:   11.8.24 21:08:30

Mehän ei koskaan voida tietää, mitä hymyn ja positiivisen asenteen taakse kätkeytyy. Jotkut hymyilevät ja näyttävät positiivisilta, vaikka elämä on kohdellut kurjasti. Onko se sitten koko totuus vai ei, siinäpä mietittävää. Itse näytän ulospäin varmaan todella positiiviselta ihmiseltä, mutta en sitä oikeasti ole. En ole päässyt yli traumoistani, sairaidet painaa. Voi päällepäin näyttää siltä, että olen selvinnyt vaikeuksistani, mutta oikeasti olen ihan rikki, yritän ja sinnittelen päivästä toiseen. Katkeria ajatuksia on päivittäin, miksi minulle juuri kävi näin. Miksi minun elämäni on jatkuvaa raistelua kun muiden näyttää niin helpolta.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   11.8.24 21:34:55

Piste, en missään kohtaa viitannut juuri raajojen puuttumiseen. Osahan on katkeria jo hyvinkin pienistä asioista: ei saanut tiettyä kumppania, omaa hevosta tai toivomaansa urakehitystä. Ja toisaalta elämä ei lupaa kellekään mitään, osa kuolee heti alkuunsa tai syntyy vammautuneena. Ihmiset muodostaa ihan itse kaikki odotuksensa.

Lähettäjä: Mi 
Päivämäärä:   11.8.24 21:41:07

Seuraan instassa Pekka Hyysaloa. Välillä kun tuntuu, että on vaikeuksia omassa elämässä ja tuon jätkän tililtä lävähtää iloiset kasvit ja tekemisen meininki, itseäni oikein hävettää omien vaikeuksien märehtiminen. En ymmärrä, miten toiset voi olla noin huippupositiivisia ja - energisiä, ihailen suunnattomasti.

Lähettäjä: Puro 
Päivämäärä:   11.8.24 22:19:04

Jos on vaikka jo lapsesta asti oppinut, ettei pysty vaikuttamaan omiin asioihin, se voi seurata alitajuisesti aikuisuuteen asti.

Lähettäjä: Nina 
Päivämäärä:   11.8.24 22:53:13

Hmm. Ihmisen elämään kuuluu vastoinkäymiset. Itselläni ns. uuden asenteen löytyminen on vaatinut useita vuosia itsetutkiskelua sekä asioiden menettämistä. Kun menettää "kaiken" tai osan terveydestään, alkaa ehkä nähdä asioita uudella tavalla. Itse ryvin aikani masennuksessa, mutta sitten ymmärsin etten halua elää niin. Pistin elämäni täysin uusiksi. Minua on myös auttanut se että olen elänyt yksin enkä huonoissa suhteissa. Lisäksi työssäni näen jatkuvasti ihmisiä joilla asiat ovat ihan oikeasti huonosti ja se pistää oman tilanteen oikeisiin mittasuhteisiin.

Sisareni tilanteessa voisin olla ilkeä ja sanoa että voisivat erota. Ei sisaren kannata tuhlata elämää miehen kanssa joka vain kiukuttelee. Ehkä mies oppisi tämän jälkeen arvostamaan sitä mitä on vielä jäljellä. Toisilla asiat on vielä huonommin.

Lähettäjä: @@@ 
Päivämäärä:   11.8.24 23:10:44

”Ihmisten vertailu tai asettaminen johonkin paremmuusjärjestykseen esim sairauksien tai elämänkriisien käsittelyssä on ihan turhaa. Kuten yllä sanottu, jokainen on yksilö ja muovautunut geenien yms lisäksi vauvasta asti olosuhteiden seurauksena omanlaisekseen. Pitäisi tietää henkilön historiaa selittääkseen miksi joku käyttäytyy eri tilanteissa mitenkin. Ihmisen mieli on ihmeellinen asia.”

^Niin tämä. Mun lapsi kuoli ja verkkokalvoilleni on palanut se näky, kun minun pikkuvauvaa elvytettiin tuloksetta. Kyllä ottaa päähän, kun tällaisesta saa tuntea häpeää, kun ei taida tulla mitään vaikeuksista voittoon -tarinaa, miten positiivisella elämänasenteella selviää mistä vaan ja kaikesta huolimatta. Se, kun hehkutetaan näitä ”kaikki raajat amputoitu ja koko perhe kuollut ja silti niin hieno elämänasenne!” tuo itselle tämän pohjattoman surun lisäksi tunteen epäonnistumisesta. Samasta syystä en ymmärrä, miksi sairaudesta tai menetyksestä jne selvinneitä sanotaan vahvoiksi ja taistelijoiksi. Kun ei se varsinaisesti tahdon asia ole. En minä ole vahva, koska kestän tämän. Sen kestää, koska ei vaan ole muita vaihtoehtoa. Tai no olisi se viimeinen vaihtoehto, ja sekin on käynyt mielessä. En haluaisi katkeroitua ja yritän kaikkeni sen eteen, mutta silti oon katkera. Ei kukaan valitse jäädä katkeraksi, vai uskooko aloittaja, että se on vain tahdon asia? Ei vaan aina mene tasan onnenlahjat.

Lähettäjä: Kolmonen 
Päivämäärä:   11.8.24 23:37:53

"Ehkä mies oppisi tämän jälkeen arvostamaan sitä mitä on vielä jäljellä.:

Ei välttämättä. Mun exä oli tämmöinen katkeroituja, joka ei oppinut mistään elämän tapahtumista mitään, vaan uhriutui ja katkeroitui.

Hän oli päättänyt että asioista ei puhuta, oli aihe mikä vaan. Siksi uskon, että hän katkeroitui monesta asiasta elämässään. Onneksi on ex.

Lähettäjä: Kaksi asiaa 
Päivämäärä:   12.8.24 07:53:27

"Ei kukaan valitse jäädä katkeraksi, vai uskooko aloittaja, että se on vain tahdon asia?"
En ole aloittaja mutta tässä nyt on kaksi asiaa. Katkeruus ja oman kusipäisyyden oikeutus. Apua tulee tietenkin tarjota mutta ellei ihminen halua ottaa apua vastaan ja käsitellä asiaa, vaan mieluummin katkeroituu ja varmistaa että kaikille muillekin tulee paha mieli kun itselläkin on, on muilta ainut fiksu ratkaisu pelastaa oma elämänsä. Auttakaan ei voi väkisin.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   12.8.24 09:29:08

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ulkoistaa kaikki vastoinkäymiset itsen ulkopuolelle.

Tätä asenetta sitten kasvatuksella jaetaan eteenpäin.

Vika on aina muissa, itsessä ei mitään vikaa. Vika voi olla myös "yhteiskunnassa" ja jossain muussa kuten vaikka jumalassa.

Kuitenkin kaikilla on avaimet omissa käsissä, on vaan niin paljon helpompaa syytellä sitä ulkopuolista tekijää omista haasteista.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   12.8.24 13:40:47

Lähettäjä*

Päivämäärä11.8.24 21:00:33

Luonne on liian periksiantamaton, ei suostu etsimään vaihtoehtoja.

--
Tämän minäkin sanoisin syyksi. Ominaisuus ei ole siis ainoastaan huono. Oikeassa tilanteessa voi olla hyötyä.

Lähettäjä: EiOmalla 
Päivämäärä:   12.8.24 14:50:29

Synnyin äidille joka ei halunnut lapsia, olin vahinko ja äiti kuitenkin päätti pitää minut jostain syystä. Kasvoin tunnekylmässä ympäristössä ja opin jo pienenä etten voi turvautua äitiini missään asiassa. Jos minulla oli mitään vastoinkäymisiä tai suruja, äiti syytti minua itseäni niistä. Minä olin syyllinen siihen että minulle kävi jotain ikävää. Pikkuhiljaa lakkasin puhumasta äidille mistään mieltä painavista asioista. Koulussa olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Äitini tiesi tästä muttei välittänyt. Tavaroitani varastettiin ja rikottiin, minua haukuttiin, nöyryytettiin koko luokan edessä, eristettiin porukasta, henkilökohtaisia asioitani huudeltiin kaikille, levitettiin valheita, lavastettiin syylliseksi varkauteen jne. Kukaan ei puuttunut vaikka tätä tapahtui ihan opettajien silmien allakin. Teininä jouduin raiskauksen uhriksi, en uskaltanut edes tästä kertoa äidilleni. Hän olisi kuitenkin syyttänyt minua itseäni tapahtuneesta. En ilmoittanut tätä koskaan millekään taholle. Yritin asian kanssa selvitä miten nyt parhaaksi näin.

En pärjännyt koulussa kiusaamisen takia. En halunnut käydä koulussa ollenkaan kun joka päivä oli uusi hlvetti tiedossa, mutta jotenkin rämmin peruskoulun läpi. Opiskelin itselleni ammatin ainoasta koulusta mihin sisään pääsin. Päädyin tekemään paskatöitä, paskalla palkalla. Mitään ei jäänyt säästöön, elin kädestä suuhun. Äitini ei koskaan luottanut kykyihini ja aina vain lyttäsi ja haukkui minua. Katkaisin välit häneen joitain vuosia sitten kun en enää jaksanut kuunnella sitä ainaista lyttäämistä ja syyllistämistä. Ymmärsin vihdoin ettei äitini tule koskaan rakastamaan minua.

Vielä nuorempana olin sitä mieltä että näytän vielä äidilleni ja kiusaajilleni että vastoin heidän olettamuksiaan minusta tulee vielä jotain. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta en vain onnistu. Olen epäonnistunut totaalisesti aivan kaikessa. Olen nyt yli 40-vuotias ja olen luovuttanut. Asun edelleen vuokralla, teen paskatöitä paskalla palkalla, säästöön ei jää mitään, terveyskin on mennyt (sekä henkinen että fyysinen). Kyllä sitä vaan väsyy kun elämässä ei ole mitään mistä olla onnellinen, vastoinkäymisiä on joka kulman takana ja elämä on vuodesta toiseen yhtä paskassa rämpimistä. En enää jaksa. Olen yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja epäonnistuin siinäkin! En sinänsä ole enää katkera, en ole oikein mitään. Olen vain luovuttanut ja odotan vain sitä päivää että pääsen täältä pois.

Lähettäjä: Hups 
Päivämäärä:   13.8.24 01:47:46

Lasten suunniteltu tulo on nykyihmisten oikeus. Lapsuuden kokemukset toki luovat omaan päähän subjektiivisen kuvan onnellisuudesta muttei siitä toivotusta ja lemmikkilapsestakaan välttämättä mitään läpionnellista tule.
Tunnen montakin sisarusparia josta perheen lemmikistä itseasiassa tulikin se katkera ja sisarilleen kateellinen vätys.
Aika monesta ikävistä oloista lähtenyt on kunnianhimoinen, hankkii hyvän koulutuksen ja menestyy kaikessa mihin jaksaa paneutua. Veikkaan että kysymys on tosiaan jostain perusluonteesta.
Ehkä myöskään nykypäivän helppous tekee temput pääkopalle. Kun ei tarvitse joka päivä taistella välttämättömän hengissäpysymisen takia ja vaihtoehtoja elämässä on liikaa, jäädään vellomaan paikalleen tyytymättömyyteen.
Kun aikanaan työtä oli tehtävä mitä onnistuttiin saamaan jo ihan perustoimeentulon takia, ei mietitty työn sisältöä tai mielekkyyttä. Oltiin tyytyväisiä jos jotain sai.
Liekö niin että toiset meistä on niitä yrittäjähenkisiä jatkuvasti kehitystä himoavia, positiivisella vierellä varustettuja ja toiset taas sitä karjaa joka tarvitsee jonkun joka sanelee mitä tehdä ja miten ollaan.
Kun historiaansa ei voi muuttaa, on turha siitä syypäätä etsiä. Jokainen on oman oman onnensa seppä ja joutuu tekemään elämäänsä valinnat ihan itse.
Ympärillä olevilla ihmisillä on keskeinen merkitys. Yksin jääminen on se kaikkein huonoin vaihtoehto. Toiseksi huonoin on katkerat ihmiset. Reippaat, positiiviset asenteet tarttuvat. Niinpä harrastukset joissa ollaan ja tehdään yhdessä piristää mieltä.

Lähettäjä: Jakob 
Päivämäärä:   13.8.24 04:29:50

Hups: Mihin kategoriaan sitten laitat ne ihmiset, jotka ovat elämänsä aikana yrittäneet isosti useampaan kertaan ja kokeneet pahoja epäonnistumisia? Lyttyyn lyödyt, jotka ovat kohdanneet epäonnen kerta toisensa jälkeen?

Asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Lähettäjä: Ü 
Päivämäärä:   13.8.24 06:56:37

Luonne on isoin yksittäinen tekijä. Identtisissä oloissa kasvaneista toinen kokee ettei ole saanut tukea ja on aina (siksi) epäonnistunut ja toinen näkee samoissa tilanteissa hyvääkin ja pieniä onnistumisia. Oma asenne alkaa kerrata ympäristön vaikutusta. Kuten täällä moni tuo ilmi, mikäli on aina vain kaikesta negatiivinen ja katkera, ihmiset pakenee ympäriltä. Ymmärrettävästi.

Lähettäjä: Suide 
Päivämäärä:   13.8.24 07:26:06

Mikäs olikaan se juttu kulkemisesta toisen mokkasiineissa. Se, mitä somessakin usein jaetaan.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   13.8.24 07:27:38

EiOmalla: elämätarinani on lähes identtinen kanssasi. Tavallaan lohdullista, joku toinenkin tällä pallolla vain odottamassa pääsyä haudan lepoon.

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   13.8.24 07:40:38

"en ymmärrä, miksi sairaudesta tai menetyksestä jne selvinneitä sanotaan vahvoiksi ja taistelijoiksi. Kun ei se varsinaisesti tahdon asia ole."

Kyllä se itse asiassa on. Positiivisuuden vaikutusta esim. sairauksien hoidossa on tutkittu ja hoitovaste on positiivisilla ihmisillä parempi kuin negatiivisilla paskassa vellojilla. Se, kumpaan ryhmään haluaa kuulua, on ihan jokaisen oma valinta.

Jos katsotaan mun lapsuuttani, niin kaikkien oletusten mukaan mun pitäisi olla jossain katuojassa rypevä narkkihuora, ellen olisi jo kuollut tai vankilassa. Superköyhä perhe, siis oikeasti jo 80-luvulla ruoka-avun ja sossun varassa, mikä oli ääriharvinaista siihen aikaan. Rankasti koulukiusattu koko 12v peruskoulu+lukio, meni poliisille asti mikä oli vielä edellistäkin harvinaisempaa. Koko äidin puolen suku, äiti mukaan lukien, alkkiksia ja sekakäyttäjiä, joten ei liene yllätys, että avioerolapsi eikä isää olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mutta minä päätin jo ala-asteikäisenä, että sitten kun saan itse päättää omista asioistani, niin ei víttu koskaan enää.

Niinpä panostin koulukiusaamisesta huolimatta kouluun, hoidin kodin siinä sivussa kun mutsi ei kyennyt ja kasvatin siskoni. Huippupapereilla oli helppo hakea jatko-opintoihin, joissa ensisijainen valinta ei ollut mielenkiinnon kohteet vaan tulevan palkan suuruus. Nyt lähes 50v mulla on oma hevostila, kesämökki järven rannalla, sijoitusasunto kaupungissa, kiva duuni ja kaiken kaikkiaan hyvä elämä, huolimatta parista pysyvästä sairaudesta. Tän eteen on raadettu perse ruvella eikä mitään ole tullut ilmaiseksi, mutta ennen kaikkea se on oman positiivisen valinnan tulos.

Lähettäjä: Ü 
Päivämäärä:   13.8.24 09:50:03

X kiteytti asian hyvin. "Mutta minä päätin"
Tätä ei kukaan voi toisen puolesta päättää, tuohon ei ketään voi painostaa. Se joko tulee itsestä taikka ei tule. Jos ihminen päättää nauttia ainoastaan elämästään, hän siitä ilonaiheita löytää. Vastaavasti jos jää vellomaan ja katkeroituu niin elämä on synkkää. Avainasema ei ole se mitä kellekin tapahtuu, mitä sairastaa tms vaan oma asenne.

Lähettäjä: s 
Päivämäärä:   13.8.24 11:15:10

Onhan vähän vittumaista kun oot yli 5v kärsinyt kurkkukivusta ja pahanhajuinen hengitys haisee monien metrien päähän. Et saa tämän takia työtä tai mitään muutakaan elämääsi eikä lääkärit osaa tehdä Suomessa mitään. Sitten se tulehdus siellä muuttuu syöväksi. Luulen ettei sellainen pysty ymmärtämään joka ei käy kroonista kipuhelvettiä läpi vähän vaikea siitä elämästä on nauttia.

Lähettäjä: Aarre 
Päivämäärä:   13.8.24 11:30:24

"Niinpä panostin koulukiusaamisesta huolimatta kouluun, hoidin kodin siinä sivussa kun mutsi ei kyennyt ja kasvatin siskoni. Huippupapereilla oli helppo hakea jatko-opintoihin, joissa ensisijainen valinta ei ollut mielenkiinnon kohteet vaan tulevan palkan suuruus."

Sinulla oli terveytesi, joka mahdollisti tuon kaiken. Entä jos tuon kaiken päällisiksi olisit sairastanut sekä kroonista migreeniä ja dysleksiaa? Ei olisi auttanut, vaikka kuinka olisit ponnistellut opinnoissa. Yllä kuvasit kuin oman elämäni, mutta minulla oli vielä sen päälle nämä. Asun vuokra-asunnossa ja tulen hädin tuskin toimeen. Töitä en voi paiskia ylettömästi hankalan migreenin takia + iän mukana tullut muita sairauksia lisää.

Kiva, että sulla menee noin hienosti, mutta älä tule selittelemään tänne, kuinka kaikki on vain asenteesta kiinni.

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   13.8.24 11:36:00

Aarre: Vaan kun ei ollut edes sitä. Mulla on selässä synnynnäistä vikaa, 12v olin siinä kunnossa, että hädin tuskin kykenin kävelemään kouluun. Nykyään se on tietenkin jo leikattu, mutta siihen aikaan sille ei tehty mitään ja 80-luvun kivunhoitokin oli mallia aspiriini. Siihen päälle pahat allergiat, migreeni joka on nykyään kääntynyt Hortonin neuralgiaksi (tunnetaan myös nimellä itsemurhapäänsärky) ja kilpparivajis. Ja näistä huolimattakaan en valita, en märehdi enkä pyöri itsesäälissä katkeroitumassa - koska olen päättänyt ajat sitten olla tekemättä niin.

Jokainen valitsee itse oman polkunsa. Fiksut valitsevat vaikeuksistaan huolimatta sen kevyemmän polun ja loput jäävät rypemään paskaojaan (ja useimmiten vielä syyttävät muita omista vaikeuksistaan). Jos tiput ojaan, on ihan tasan sinun oma päätöksesi jäätkö sinne vai nousetko sieltä pois. Vain ja ainoastaan sinun.

Lähettäjä: -*- 
Päivämäärä:   13.8.24 11:50:03

Yksi asia, joka näitä selviytyjiä yhdistää päättäväisyyden lisäksi, on myös kyky ajatella luovasti. En tarkoita tällä nyt taiteellista luovuutta vaikka sitäkin toki voi olla, vaan kykyä etsiä erilaisia ratkaisuja, "think out of the box". Jos asiaa x ei voi tehdä tavalla y esim. sairauden takia, nämä keksivät siihen tavat a, k ja s. He eivät fakkiudu siihen, että jotain "kuuluu" tehdä jollain tavalla vaan pyrkivät ainoastaan lopputulokseen tavalla tai toisella ja yleensä onnistuvat siinä. Jos eivät heti, niin muutaman version jälkeen.

Minä teen työkseni liikenneonnettomuuksissa ja vastaavissa vammautuneiden ihmisten kuntoutusta ja on suorastaan hämmentävää katsoa sitä luovuutta, millä nämä ihmiset palautuvat takaisin arkeen. Toki joukkoon mahtuu myös uhriutujia, joitten kanssa toimiminen on äärimmäisen turhauttavaa, kun he eivät edes yritä vaikka pystyisivät. Vaikka vieressä olisi samalla lailla vammautunut ihminen, joka auttaa kertomalla ne 8 eri tapaa tehdä joku asia, niin uhriutuja vaan narisee, ettei pysty eikä kykene ja keksii liudan tekosyitä päälle. Kuten X sanoi, valinta on jokaisen oma.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   13.8.24 13:19:28

"Sisareni mies on sairastanut vuosia, kuntoutukset ja kaikki ovat täysin turhia kun hän ei edes halua yrittää. Sisareni on jo aivan loppu tilanteeseen kun mies vain passuuttaa häntä ja kiukuttelee ja oikeuttaa kaiken omalla sairaudella. "

Kai siskosi ymmärtää, että voi lähteä tilanteesta ihan koska tahansa? Varatkaa vaikka 2 viikon reissu Kanarialle, niin ukko saa jäädä kotiin märisemään ihan keskenään ja miettimään kuinka meinaa pärjätä.

Lähettäjä: Danjel 
Päivämäärä:   13.8.24 15:23:53

Kylläpä X on erinomainen superihminen. Olkaamme kaikki kuten hän. Muuten olemme pelkkiä arvottomia paskaojassa vellojia.
... Tsiisus.

Lähettäjä: Ü 
Päivämäärä:   13.8.24 15:38:12

Danjel tässä esittelee tyypillistä katkeran ihmisen tapaa lytätä muutkin koska oma olo on huono.

Lähettäjä: ^^ 
Päivämäärä:   13.8.24 19:34:43

X; "Kyllä se itse asiassa on. Positiivisuuden vaikutusta esim. sairauksien hoidossa on tutkittu ja hoitovaste on positiivisilla ihmisillä parempi kuin negatiivisilla paskassa vellojilla. Se, kumpaan ryhmään haluaa kuulua, on ihan jokaisen oma valinta."

Varmaan noin onkin muttei positiivisuus kaikesta pelasta.

Lähettäjä: Danjel 
Päivämäärä:   14.8.24 06:21:10

"Danjel tässä esittelee tyypillistä katkeran ihmisen tapaa lytätä muutkin koska oma olo on huono."

Kyllä, oma olo on huono sekä katkera monestakin syystä, ja kyllä tekee mieli "lytätä" itsekehussa löyhkäävät ihmiset jotka haukkuvat hankaluuksia kokeneet toiset paskassa vellojiksi ihan vain siksi että itse on juuri niistä omista henkilökohtaisista kokemuksistaan selvinnyt hymyissäsuin. On yhtä monta tarinaa kuin ihmistä. Ihan turha teidän on jauhaa perusluonteista kun ette tiedä, millaisia elämänkaaria ihmisillä saattaa olla.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   14.8.24 06:53:31

Olen itse sellainen katkera ihminen. Elämään sisältyy paljon vaikeuksiakin, mutta toisilla niitä on liikaa.

Jos kuuluu itse onnekkaaseen ryhmään, on helppo jauhaa näistä "elämään kuuluvista" huolista, että ne kuuluvat elämänpolulle ja tulee parempia aikoja jne. Joo tulee, mutta useasta peräkkäisestä vastoinkäymisestä masentuu helposti. Varsinkin, jos ympäristö ignooraa ne esimerkkini mukaisilla vähättelyillä.

Lopulta alat nähdä vain ne negatiiviset asiat. Et uskalla enää edes iloita hyvistä, koska pelkäät onnesi taas kääntyvän.

Ihminen voi olla vaikka pyörätuolissa ja positiivinen. Riippuu omasta psyykerakenteesta ja ympäristön antamasta tuesta. Pyörätuolissa olo hyvien ihmissuhteiden ympäröimänä vs.toimivat raajat jatkuvissa elämänvaikeiksissa rypeminen ilman tukea eivät ole verrannollisia.

Lähettäjä: Ü 
Päivämäärä:   14.8.24 07:46:04

Katkeruuden ja masennuksen hoidossa on tärkeintä potilaan oma tahto parantua. TAHTO nousta sieltä pohjalta. Toisilla tämä halu on, toiset haluaa vetää kaikki muutkin kanssaan pohjalle. Hoitajat, läheiset, jopa omat lapsensa.. Jälkimmäinen ihmisryhmä olisi viisainta jättää omiin oloihinsa ja keskittää voimavarat heihin joilla on mahdollisuuksia. Eli tahtoa.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   14.8.24 08:15:48

Danjel on loistava todiste henkilöstä, joka ei edes tahdo parempaa elämää. Kivempaa vaan märehtiä siellä katkeruudessaan ja syytellä muita. Oikeasti, oletko koskaan miettinyt millaiseksi elämäsi muuttuisi, kun jättäisit tuon kaiken taaksesi? Mitä sinä saat tuosta katkeruudesta, paitsi pahan mielen itsellesi?

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   14.8.24 08:24:34

Lähettäjä: M
Päivämäärä: 14.8.24 06:53:31

Olen itse sellainen katkera ihminen. Elämään sisältyy paljon vaikeuksiakin, mutta toisilla niitä on liikaa.

Jos kuuluu itse onnekkaaseen ryhmään...

Luuletko oikeasti, että onnella on tämän kanssa mitään tekemistä? Ei ole. Kyse on ainoastaan siitä, kuinka niihin vaikeuksiin suhtautuu ja sen suhtautumisen voi yllättäen aivan itse valita. Mun tilanteeni esim. parin viime kuukauden ajalta sisältää yli 3000€ yllätysremontit autoon (joka on pakko olla kun maalla asuu), eläinten sairastumisia ja hyvin todennäköisen ihosyöpädiagnoosin, patologin tuloksia odotellaan vielä. Olenko katkera ja masentunut? En. Ylimääräinen rahanmeno riepoo, mutta kun ei sille mitään voi, niin se on vaan hyväksyttävä.

Anna minulle voimia muuttaa ne asiat jotka voin ja voimaa hyväksyä ne, joita en voi muuttaa. Tällä mennään; ihan turhaa hukata energiaa sellaisten asioiden märehtimiseen, joille ei kertakaikkiaan mahda mitään. Ne on vaan hyväksyttävä ja that's it.

Lähettäjä: Möö 
Päivämäärä:   14.8.24 08:37:18

X, jokaisella on raja, jolloin ei enää jaksa

Lähettäjä: Danjel 
Päivämäärä:   14.8.24 09:11:16

Se on hauska jauhaa jostakin TAHDOSTA, kun ei juurikaan ei tiedä mitään mainitsemastani elämänkaaresta. Mitä ihminen on aikoinaan yrittänyt, millaisesta suosta jo noussut juuri sen tahdon voimalla ja kuinka monta kertaa... Mitä on koettu, mistä on ponnistettu, mitä kaikkea on käyty läpi, millaisia muutoksia on sen kuuluisan TAHDONVOIMALLA tehty kuvitellen että tämä muuttaa kaiken paremmaksi- ainoastaan huomatakseen että se vie tien vain alaspäin. Sieltä taas sen kuuluisan TAHDONVOIMAN avulla pyristelty ylös, vaan saadakseen taas märkää rättiä kasvoille- sen viimeisen kerran- koska se on se kerta jolloin toteaa että tästä ei enää tahdonvoimalla nousta vaikka mitä tehtäisiin.

Syövästäkin voi sentään vielä mahdollisesti parantua, taikka siihen voi kuolla. Muunlaiseen parantumattomaan sängynpohjalle kaatavaan sairauteen on hankala suhtautua taistelun halulla, kun varma tie on pelkkä hidas kärsimys. Ironisuutta lisämausteena tuo se, että olin absolutisti, en tupakoinut, enkä ollut lihava sekä söin erittäin terveellisesti. Ratsastin ja rakastin tehdä pitkiä koiralenkkejä metsässä. Silti minut vei sairaus.

Joten sori vaan, varaan oikeuden olla katkera.

... Huudelkaa nyt vielä, että olen kuravellissä makoileva nahjus jolla ei ole mitään munaa.

Lähettäjä: Noh 
Päivämäärä:   14.8.24 09:41:22

Kun vastoinkäymiset masentavat ihmisen, on äärettömän vaikeaa ellei mahdotonta alkaa nähdä positiivisia asioita. Olen itse positiivinen perusluonne, mutta totean rehellisesti, että vaikeudet ovat katkeroittaneet minua paljon. Ihmiset kun saavat erilailla pahaa osakseen elämässä.

Helppo huudella ohjeita muutaman ongelman jälkeen. Mutta kun elämä on yhtä ylämäkeä, niin takuulla masentuu. Tulee kierre. Esim.jäät työttömäksi, eikä kovasta yrityksestäsi huolimatta työtä löydy. Et voi vaihtaa paikkakuntaa, koska autat ikävanhempiasi. Köyhdyt, ja joudut syödä huonoa ruokaa ja lihot ja sairastut. Joudut luopumaan harrastuksestasi elintason vuoksi. Katkeroidut ja kaverisi positiivipellenä kyllästyy sinuun ja jäät yksin huoliesi kesken.

Lähettäjä: Ü 
Päivämäärä:   14.8.24 09:42:52

"Muunlaiseen parantumattomaan sängynpohjalle kaatavaan sairauteen on hankala suhtautua taistelun halulla, kun varma tie on pelkkä hidas kärsimys. Ironisuutta lisämausteena tuo se, että olin absolutisti, en tupakoinut, enkä ollut lihava sekä söin erittäin terveellisesti. Ratsastin ja rakastin tehdä pitkiä koiralenkkejä metsässä. Silti minut vei sairaus."
Mutta on kai sinussa silti vielä muutakin kuin pelkkä sairaus? Esimerkiksi somessa seuraamani ja ihailemani Koivusalon Seidi sai paljon voimaa hevosista vaikkei voinut niitä enää hoitaa ja valmentaa kuten ennen koska oli pyörätuolissa. Avustaja ja seurakoiriakin on, voiko sellaisen seurasta löytää iloa?
Koitan toisin sanoen kysyä, voitko löytää elämääsi iloa vaikket voi parantua? Aloittaen pienistä asioista, pienistä onnen hetkistä jolloin olisi hetkellisesti parempi, jos siitä voisi saada voimaa lisätä niitä pieniä hyviä asioita jotta voisi nauttia elämästä silti, vaikka kädessä ei ole kaksiset kortit.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.8.24 11:20:57

Vähän vaikeaa kun on 24/7 kipuja jotka ei pysy kovimmillakaan lääkkeillä poissa