|
Lähettäjä: letti
Päivämäärä: 12.8.24 15:56:54
Omassa tapauksessani pelastava enkeli oli se ystävä, joka oli kannustava ja ihana, mutta myös brutaalin rehellinen ja suora kanssani. Ei lähtenyt yhtään silittelemään syömishäiriöistä puoltani, joka oli minulle hyväksi. Mutta silti samalla tsemppasi ja tuki uskomattoman lämpimällä tavalla. Ja ennen kaikkea aina jaksoi kuunnella ja kysellä, vaikka aina pyytelin anteeksi avautumisiani, sairaana tosiaan kokee olevansa pelkkä taakka muille. Hän kysyi aina ensin mitä kuuluu ja sen jälkeen vielä tiukalla katseella mitä _ihan oikeasti_ kuuluu. Laittoi puhumaan ääneen myös niitä vaikeita ajatuksia ja asioita. Hän oli lähipiiristäni ainoa joka ei aristellut keskustella aiheesta ja sanoi kyllä myös mulle aina ihan suoraan miltä asiat hänen silmiinsä näyttää. Se kyllä aina ns herätteli todelliseen maailmaan sieltä syömishäiriön armottomasta harhaisesta maailmasta. Hän saattoi esim sanoa ihan suoraan päin naamaa, että kai ymmärrät että tuo käytös X nyt on ihan sairasta sinulta tai että sun on ihan pakko saada lisää painoa, et näytä terveeltä jne sekä huonoimpina hetkinä saattoi jopa syödä kanssani. Mutta myös aina jaksoi valaa uskoa, että pystyn ja toistaa sen miljoona kertaa että en se ole ruma ja lihava tyyppi mitä itse näen peilistä. Hän myös mm laittoi miesystävälleni viestiä rehellisesti tilanteestani, koska yritin parhaani mukaan aina tilannetta miehelleni kaunistella ja peitellä. Ikuisesti kiitollinen tälle ystävälle, voin jopa sanoa että hänestä oli enemmän apua kuin terapiasta. Olen hänelle ihan kaiken velkaa. EN tällä sano sitä, että aloittajan tulisi toimia näin tai että vastaava olisi se oikea tapa kaikille - tämä on vain minun kokemukseni.
|