|
Lähettäjä: N36
Päivämäärä: 9.8.24 09:55:17
Minä nainen 36v ja mies 38v. Olemme olleet yhdessä lukioikäisistä (15v ja 17v).
Alussa lapsiasia ei ollut mitenkään pöydällä. Tietenkään kun oltiin niin nuoria, ei heti alussa niin vakavissaankaan ja muutenkin koko asia tuntui tosi kaukaiselta.
Mies täytti 25v ja otti lapset ekan kerran puheeksi. Enemmän sillai ettei itekään tiennyt, että haluaako lapsia vai ei mutta että on alkanut miettiä asiaa. Olin itse 23v ja koko asia tuntui edelleen niin kaukaiselta, että mitä tuohon nyt sanois. Sanoin suoraan etten tiedä ja koen olevani liian nuori vielä.
Valmistuttiin, löydettiin työpaikat, ostettiin talo, autot ja koira. Ns. Keskiluokkaisen elämän peruspaketti. Taloa etsittäessä (minä 27v mies 29v) käytiin taas lapsikeskustelu ja molemmat sanoi olevansa edelleen epävarmoja halutaanko vai ei. Ostettiin kuitenkin talo, jossa yksi ylimääräinen makuuhuone ("vierashuone"), että jos sitten kuitenkin...
Miehen veli sai toisen lapsensa muutama vuosi sitten ja sen myötä mieheni tuli siihen tulokseen, että hän haluaa "ehkä sittenkin" ainakin sen yhden lapsen. Minä taas olin alkanut kallistua sille kannalle, että en omia lapsia halua ja sanoin sen miehelle suoraan. Mies sanoi tähän, että miettii vielä kuinka tärkeitä omat lapset on vai eikö ole.
Asiaan ei palattu ennen kuin viime vuonna, kun täytin 35v ja pidettiin pienet juhlat. Sen jälkeen keskusteltiin taas lapsista ja varmaan kuukausi kierrettiin sitä samaa kehää, että minä en lapsia halua ja päätökseni on vain vahvistunut ja mies taas on vähän kallellaan lasten hankinnan suuntaan mutta ei oikein vieläkään tiedä, että onko se kynnyskysymys vai ei. Lopulta sanoin hänelle suoraan, että päätökseni on ihan oikeasti lopullinen, harkitsen steriä, ja jos hän lapsia haluaa niin erotaan, jotta hän niitä voi saada jonkun muun kanssa. Että haave on niin tärkeä etten halua seistä hänen ja lapsihaaveiden välissä. Mies ilmoitti sitten lopulta, että lapset ei ole kynnyskysymys ja jos ei minun kanssa lapsia hanki niin sitten ei lapsia tarvitsekaan.
Nyt meillä on tässä lähipiirissä ollut usempikin iloinen odotusuutinen. Esim. miehen veljen vaimo odottaa kolmatta lasta ja minun nuorin pikkusiskoni esikoistaan. Mies on näistä uutisista ollut niin iloinen ja tohkeissaan (enemmän kuin minä), että tunnen itseni roistoksi. Mies myös niin mielellään ottaa veljensä lapsia tai minun vanhemman siskon lapsia hoitoon ja on ihan mahtava hoitaja ja leikittäjä. Musta tuntuu niin pahalta, kun "vien" mieheltä mahdollisuuden olla isä.
Melkein nelikymppinen mies osaa tehdä päätöksensä itse ja on niistä itse vastuussa. Silti välillä mietin että pitäisikö meidän erota minun aloitteesta, jotta miehellä olisi mahdollisuus toteuttaa lapsihaave, josta hän nyt minun takia on luopunut. Pelkään, että hän on jäänyt mun luo vain meidän pitkän historian takia tottumuksesta ja jossain kohti hän sitten tajuaa sen itsekin. Rakastan miestä ihan hirveesti ja haluan vain hänelle parasta. Toisaalta taas miehellä ei biologisesti ole kiire, että voinhan jatkaa suhdetta kuin ennenkin ja jos mies sitten joskus päättääkin lähteö lapsia tekemään niin sitten lähtee.
En tiedä mitä tällä kirjoituksella haen mutta piti päästä avautumaan. Tiedän, että pitäisi varmaan taas puhua asiasta mutta en haluaisi taas nostaa asiaa esiin, kun se mun mielestä on loppuunkäsitelty. Kommentteja? Onko samassa tilanteessa olleita?
|