Lähettäjä: dee 
Päivämäärä:   5.8.24 16:47:31

Koin traumaattisen tapahtuman ja läheinen menehtyi. Suosittivat mielialalääkitystä tukemaan vointia. Sanotaan, että suru ei ole sairaus. Missä vaiheessa surusta tulee sairautta, jota tarvitsee hoitaa lääkkeellisesti? Epäröin lääkehoidon aloittamista ja mielestäni hyödyn eniten keskusteluavusta. Tuli lappuja täytettäväksi, mutta riippuu ihan viikosta, miltä se niiden tulos näyttäisi (normaali vointi vai kohtalainen masennus/ahdistus), kun olo vaihtelee.

Lähettäjä: tapa 
Päivämäärä:   5.8.24 16:51:07

Noita lääkkeitä tarjotaan nykyään ihan äärettömän helposti - keskusteluapua taas hitokseen vaikeampi saada.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.8.24 16:57:49

Itse miettisin lääkkeitä siinä vaiheessa kun akuuteimman shokkivaiheen jälkeen mieliala vaikuttaisi invalidisoivasti arkeen. Eli et esim. saa nukuttua riittävää määrää, et pysty tekemään kotitöitä edes sellaisella tasolla että selviää, et pysty tehdä töitä...

Tällöinkin keskustelin lääkärin kanssa tarkkaan millainen lääkitys tarpeenmukainen. Esim. pelkät unilääkkeet.

Kannattaa myös pyytää keskusteluapua.

Vaikka suru iskisi kovasti niin ei se pois mene lääkkeillä. Ja jos surua ei käsittele ja hyväksy, se tulee takaisin kunnes sen kanssa pystyy elämään.

Lähettäjä: Liäkär 
Päivämäärä:   5.8.24 16:59:39

Suru on yleensä monivaiheinen tapahtuma, jossa voi olla toimintakyvyttömyyttäkin osan aikaa. Mutta jos surevan kokemus omasta itsestä muuttuu negatiiviseksi, lisäksi epärealistisen huonot tulevaisuuden näkymät, nämä ovat jo masennuksen merkki. Yhdysvalloissa myös pitkittynyt suru katsotaan hoidettavaksi oireyhtymäksi. Ja kyllä jos omainen ei tahdo päästä yli surusta pitkiin aikoihin, hoitokokeilu on jo paikallaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.8.24 17:05:01

4kk aikoinaan oli kroppa niin valmiustilassa etten pystynyt kunnolla nukkumaan, n 8kk kesti et ruoassa alkoi maistumaan joku maku, runsas vuosi taisi kestää et huomasin ilonläikähdyksen lähestyvästä kesälomasta. En käyttänyt mitään lääkkeitä, normaalisti etätöissä, pidin itsestäänselvänä et toipuminen vaatii aikaa. Jokainen on toki yksilö,jaksamista muille menetyksen kokeneille.

Lähettäjä: Kitten 
Päivämäärä:   6.8.24 09:26:19

Pitkittyneen surun kohdalla se on perusteltua.

Lähettäjä: suru 
Päivämäärä:   6.8.24 09:40:36

Itselläni traumaattisen tapahtuman jälkeen toipuminen kesti n 3 vuotta. Tapahtumasta on nyt 5 vuotta.

Aluksi sain rauhoittavia, jotta sain nukuttua. En mennyt terapiaan, koska en halunnut kertoa asioita tuntemattomalle joka kirjaa niitä johonkin järjestelmiin talteen.

Suru ei ole hävinnyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään ja se on muuttanut muotoaan.

Eniten apua sain vertaistuesta: niinkin "hassu" homma kuin traagisten tarinoiden lukeminen naistenlehdistä auttoi. "Tästäkin nämä ihmiset ovat selvinneet ja jatkaneet elämäänsä, kyllä minäkin voin selvitä." :)

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   6.8.24 12:17:45

Suru on surtava- ei sitä voi tabuilla laittaa "pois päältä" . Suru ei myös koskaan katoa vaan muuttaa vaan muotoaan. Tietty jos suru ottaa vallan niin ettei pääse sängystä ylös tai ei saa nukuttua niin siinä vaiheessa ehkä lääkkeet paikallaan.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   6.8.24 12:31:11

Joo, suru ei lähde lääkkeillä, itse ajatellut niin että mikään lääke ei tapahtumaa peruuta tai tuo läheistä takaisin. Suru kuuluu elämään, kuolema kuuluu elämään ja niiden kanssa vaan pitää olla ja hyväksyä. Omalla kohdalla en myöskään halua tunteita turruttaa, vaan pystyä tuntemaan miltä ihan oikeasti sillä hetkellä tuntuu. Siksi ymmärrän hyvin tuon, ettei lääkkeitä halua. Eri asia silloin, jos syynä on enemmän määrittämätön masennustila, jolloin syy voi olla jotenkin fysiologinen, ettei aivokemia vain toimi kuten muilla. Mutta jos syy masentuneeseen oloon on selkeä tapahtuma, kuten läheisen menetys, ehdottomasti parempi löytää muita keinoja, vaikka se keskusteluapu jos se auttaa. Itselle ei sekään auttanut, en välitä puhua tuntemattomille ja suhtautuminen oli lähinnä se, että ihan sama paljonko siitä asiasta puhuu, niin ei sekään mitään peruuta. Siksi opin hallitsemaan omia tunteita, mietin aina miksi tunnen juuri nyt näin, voiko sille tehdä jotain, jos voi niin teen, jos ei niin yritän keksiä muuta ajateltavaa ja ihan väkisin tietoisesti ohjata mieltä muualle.

Lähettäjä: dee 
Päivämäärä:   6.8.24 12:55:06

Sain nyt kuitenkin lääkkeet, ja lääkäri ylipuhui kokeilemaan niitä. Riski masennuksen puhkeamiselle on ilmeinen ja ptsd-oireita paljon. Tilanne vaikea, kun tällä läheisen kuolemalla on muitakin vaikutuksia ja siltä osin ollaan vielä epätietoisuudessa, ja kriisi ikään kuin päällä. Ja mahdollista, että tämä poikii uuden kriisin vielä varsinaisen menetyksen lisäksi.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   6.8.24 12:56:09

Masennus ei ole surua. Ainakaan pelkästään. Masentunut ihminen ei kykene tuntemaan mitään tunteita.

Lähettäjä: Mä 
Päivämäärä:   6.8.24 13:25:54

Suru ja masennus on eri.
Mulla oli erittäin traumaattinen ajanjakso ja siihen perään läheisen kuolema. Lamautti niin, että en nukkunut yli vuoteen yhtä pötköä yli 2 h. Joskus nukuin vain puoli tuntia ja heräsin.
Mitään lääkkeitä en käyttänyt. Tiesin ennestään, että kaikki unilääkkeet yms ei auta minulle, oli kokeiltu ja ne aiheutti vain unen ja valveen välitilan sekä pahat painajaiset. Joillekin harvoille on näin. Ainoa joka auttaisi on rauhoittavat. Niitä minulla oli yksi pieni paketti ja otin joskus kun olin valvonut viikon, nukkunut yhteensä 5 tuntia. Unen puute voi jopa tappaa, tekee ihan sekopäisen olon.
Masennuslääkkeitä en ole edes harkinnut, koska masennus on todella eri kuin suru. En usko että ne auttaisi.
Suru ei poistu koskaan, toki riippuu kuinka läheinen on kuollut. Täytyy vain jotenkin selvitä päivä toisensa perään ja etsiä iloa pienistä asioista. Yrittää psyykata itseään tekemään jotain. Minulla mieluisa työ vie ajatukset pois. Urheilu auttaa myös. Ongelma on ollut, että urheilu on ainoa joka tuo hyvää oloa, jolloin urheilee liikaa ja keho ei palaudu. Olen yrittänyt löytää rankan urheilun rinnalle rentouttavia lajeja.

Yritä miettiä mikä urheilu (ratsastus on yksi?) tai joku harrastus vie ajatukset pois. Vaikka joka hengityksellä tuntee surun, pakota itsesi.
Olisiko läheisesi halunnut sinun jäävän kiinni suruun vai jatkavan elämää?
Itse yritän ajatella, että mun kuuluu jatkaa elämää, vaikka joka hetki suren. Vaikka hymyilen, sydän itkee. Vaikka katson kaunista maisemaa, näen siinä vain surun. Silti surun läpi yritän nähdä positiiviset asiat.
Vertaistuki on tärkeää. Siihen löytyy voimia yleensä vasta kun kuolemasta on kulunut jonkun verran aikaa.