|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 30.7.24 20:45:46
Vaikealta tosiaan kuulostaa :( Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville.
Minulla ei siis ole mitään yksittäistä traumaattista tapahtumaa. Ikävuosilta 0-6 en muista oikeastaan yhtään mitään, paitsi ihan yksittäisiä muistoja isovanhemmista ja päivähoidosta. Isovanhemmista on positiivisia muistoja ja turvallinen olo, perhepäivähoitajalta muistan vaan lamaannuttavan pelon siitä ettei vanhemmat tulekaan hakemaan. Pompin siis pph:n ja isovanhempien välillä kun vanhemmat oli töissä. Kun olivatkin paikalla, eivät olleet henkisesti läsnä. Minulla ei ole yhtään muistoa jossa olisin kunnolla kommunikoinut vanhempieni kanssa.
Sitten kun menin kouluun, vanhemmat erosi ja vähän sen jälkeen äiti masentui. Oli makuuhuoneessaan käytännössä koko ajan. Menin kouluun yksin, olin illan yksin. Söin mitä kaapista löytyi. Koulusta muistan jotain, minua kiusattiin. Kotoa muistan vaan pohjattoman yksinäisyyden. Meillä oli myös aina sotkuista ja likaista, kylppärin lamppu saattoi olla vaihtamatta kuukausia. Muistan että talo oli aina pimeä. En saanut öisin nukuttua. Muistan kerran yöllä keittäneeni jotain pussikeittoa ja nukahtaneeni, ja heräsin kun se oli palamassa pohjaan. Olin 8-9v. Suurimmilta osin huolehdin ruokailut, nukkumaanmenot itse, paitsi joskus harvoin kun äidillä oli energiaa. Kukaan, siis kukaan, ei vastannut emotionaalisiin tarpeisiini. En muista, että olisin alakouluikäisenä ikinä ollut positiivisessa vuorovaikutuksessa. Teininä muistan riidelleeni äidin kanssa ja olleeni koko ajan yksin. Tilanne vain paheni koko ajan, asunnosta tuli vuosien saatossa kauhea sikolätti. Toisinaan ruokaa oli vain kerran päivässä.
Nyt kuulostaa että onhan noita muistoja, mutta tuossapa ne kaikki oikeastaan ovatkin ikävuosilta 0-16. Aiemmin en muistanut tätäkään vähää, minulla oli vain pari muistoa alakouluikäisenä (äiti auttamassa läksyissä, äiti antamassa ruokaa). Nyt hiljalleen kaikki on alkanut avautua. Muistan hämärästi miltä koti näytti, jotain abstrakteja tunnetiloja, päällimmäisenä pohjaton tyhjyys ja yksinäisyys.
Kun täysimetin, minulla oli koko ajan ahdistusta maidon riittävyydestä. Ihmettelin sitä aina, koska se oli jotain ihan lamaannuttavaa, tarjosin vauvalle maitoa koko ajan lähes pakolla. Sitten kun aloin miettimään syytä, jossain kohtaa muistin että meillä oli lapsena eläimiä. Koska äitini oli aina ”poissa”, minä hoidin eläimiä parhaani mukaan ja ne olivat ”minulle” viihdykkeeksi hankittu. Mutta kuitenkin useampi lemmikki menehtyi, osa varmasti heikon hoidon vuoksi. Minä koin lapsena olevani tästä vastuussa, ja usein myös löysin lemmikit kuolleena. Nyt aloin myös nähdä painajaisia, joissa yritin pitää elossa vuoroin lemmikkejäni, vuoroin vauvaani, ja se oli aivan ylitsepääsemätön tehtävä. Käsittelin tätä asiaa aika pitkään ja yritin tolkuttaa itselleni, että se ei ollut minun syyni. Katsoin lapsuuskuvia ja puhuin sille lapselle siinä. Edelleen luulen että käsiteltävää on koska itken tätä kirjoittaessani, mutta tämä prosessi lähes kokonaan lopetti ahdistukseni vauvan syömisestä. Huomaan myös joskus miettiväni, että mitä jos joku päivä en jaksakaan tehdä ruokaa tms, mitä jos teen saman lapselleni. Se helpottaa paljon, kun ymmärrän että huolestuja on sisäinen lapseni, mutta aikuisminä pystyy kyllä toimimaan. Voin rauhoitella lapsi-itseäni aikuis-minäni äänellä.
|