Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.7.24 20:14:23

Katson deittisarjaa, jossa henkilö X kuvailee olevansa avoin, kiinnostunut ihmisistä ja spontaani. Sarjan edetessä tulee selväksi, että häntä ei kiinnosta tutustua muihin, eikä hän ole spontaani.

Tunnen yhden samanlaisen oikeassakin elämässä. Hän haluaa antaa itsestään räväkän hassuttelijan ja suupaltin kuvan ja mainostaa sitä, mutta kun häneen tutustuu lähemmin, on vastassa hiljaisuutta arvostava tyyppi, joka suorastaan murjottaa jos joku haluaa hassutella. Kaikille uusille tutuille vetää hirveää roolia, totuus paljastuu hiljalleen.

Tunnetteko te tällaisia? Miksi jotkut tekevät näin? Onko se sitä mitä he haluaisivat olla vai eivätkö tunne itseään? Etenkin deittiohjelmissa tuntuu että pintaa ei tarvitse edes rapsuttaa paljon kun se kuva alkaa murentua heti.

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   26.7.24 20:16:55

Voi myös olla että se on se, mitä he luulevat muiden haluavan heidän olevan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.7.24 20:19:15

Tarkoittaako aloittaja Kolmiodraaman Samia? :D Siinä kyseessä taisi olla se, että kun naisen ulkonäkö ei yhtään miellyttänytkään, kiinnostus meni siinä ja kunnioitus myös. Ei ollutkaan enää niin sosiaalinen ja tutustuva. Kuvitteli olevansa kumpaakin naista parempi, komeampi jne. Sallan katsoi olevan sitten omaa tasoaan ulkonäöllisesti ja siksi oli niin erilainen hänelle.

Lähettäjä: Tirriäinen 
Päivämäärä:   26.7.24 20:42:02

Suoraan en osaa aloittajan kysymykseen vastata, mutta omalta kohdaltani sanoisin, etten ehkä oikein tunne itseäni. Tai olen huomannut, että minun on hyvin vaikea kuvailla itseäni, koska ensinnäkin minusta tuntuu löytyvän hyvin vastakkaisia piirteitä niin paljon, etten osaa sanoa kumpaa olen oikeasti ja toiseksi eri ympäristöt ja ihmiset saavat minussa esiin vähän eri piirteitä ja puolia.

Kaikissa meissähän on kuitenkin tietyllä tapaa "työminä", ehkä "perheminä", "vapaa-ajan minä" jne. Ja vaikka jokainen niistä olisi aitoa minua, niin silti jokainen niistä on tosiaan vähän erilainen.

On myös hassua, miten eri tavoin eri ihmiset minua kuvailevat. Tai no, tietyt kuvailut ovat yhteneväisiä, mutta joitakin en tunnista edes itse tai esim. ystäväni ei tunnista minussa. Luulisin sen johtuvan juuri siitä, että eri ihmiset saavat minussa eri piirteitä esiin ja eri ympäristöissä minusta tulee esiin eri puolia.

Uskoisin, että aloittajan kysymässä asiassa voi olla myös kyse tästä? Toki ihan varmasti on myös heitä, jotka haluaisivat olla jotakin ja sitten sanovat olevansa sellaisia riippumatta siitä, onko se totta. Mutta tällainenkin ihminen saattaa olla sanomaansa asiaa eri yhteydessä. Mukavuusalueellaan ihminen on myös usein aika erilainen kuin siellä epämukavuusalueellaan.

Esimerkiksi jos ihminen on hevosten kanssa todella arka, mutta sitten kuitenkin harrastaa benjihyppyä ja töissä uskaltaa pitää tuosta vaan valmistelematta puheen sadoille ihmisille - tai sukeltaa savun keskelle palavaan rakennukseen -, niin onko tällainen ihminen arka vai rohkea? Vastaus myös olisi varmasti eri, jos kysyttäisiin tallikaverilta tai jos kysyttäisiin työkaverilta.

Lähettäjä: tosi on 
Päivämäärä:   26.7.24 20:43:08

Kaikilla on kaksi puolta. Ottaisin miehen siltä väliltä :D

Lähettäjä: Nn 
Päivämäärä:   26.7.24 20:51:22

Minua äitini kuvaili aina lapsena, että olen tunnollinen ja sinnikäs, niin todella pitkälle aikuisuuteen saakka attelin itsekin olevani sellainen. Oikeasti olin tunnollinen, koska olin niin kamalan kiltti, että en uskaltanut sanoa mihinkään ei. Mutta sitten kun uskalsin kapinoida, en todellakaan enää ollut tunnollinen. Sinnikäs olen kyllä siinä mielessä, että en osaa joissain asioissa luovuttaa, vaikka pitäisi. Mutta monessa työjutussa luovutan kyllä heti, jos tuntuu hankalalta. Mutta koska mulle on aina hoettutuota, että olen tunnollinen ja sinnikäs, niin olen sen enempää ajattelematta kuvaillut itsekin itseäni niin hyvin pitkään. Kunnes tajusin sen olevan vain muiden mielikuva minusta