Lähettäjä: Surullinen 
Päivämäärä:   26.7.24 16:08:51

Seuraa vuodatusta. Hyvä ystäväni ihan varhaisilta kouluajoilta asti. Nyt olemme molemmat tietysti jo aikuisia ja molemmilla on lapsia. "Ongelma" on ystäväni yksi lapsi. Lapsella on vaikka ja mitä diagnoosia, saa apua kyllä ammattilaisilta ja on tukihenkilöä/avustajaa koulussa. Fyysisesti terve ja päälle päin täysin tavallinen. Käytöshäiriöitä ja jotain autismiinkin viittaavaa. En nyt edes tiedä kaikkea, mutta kuitenkin ovat ammattiavun piirissä enkä ole lapsesta huolissani. Tämä yksi lapsi vain kiusaa niin omia sisaruksiaan kuin minun ja muidenkin lapsia. Aina hetken leikkii kiltisti ja sitten lähtee lapasesta. Ei esim. ehkä tarkoita käyttää niin kovaa fyysistä voimaa muttei hillitse itseään. Minun ja toisen yhteisen ystävämme lapset hieman pelkäävät tätä yhtä lasta. Ikäluokka meidän kaikkien lapsilla on 4-10v ja kaikille on sopivasti seuraa. Me äidit olemme aina olleet hyviä ystäviä mutta nyt tämä yksi lapsi tuntuu kaivertavan välejä. Kumpikaan meistä kahdesta muusta vanhemmasta ei halua kutsua tätä ongelmalasta kotiimme, koska saattaa ihan extempore vaikka paiskata lautasen lattialle tai heittää tarjottavat seinille, voi myös rikkoa vaikka leluja. Ongelmalapsen äiti kokee jäävänsä ulkopuoliseksi tai lastaan syrjittävän, kun olemme tietysti yrittäneet sanoa miksi emme halua tätä lasta kylään ja tavallaan sen varmasti ymmärtääkin mutta samalla sanoo, ettei voi tulla kylään toisten lasten kanssa koska olisi epäreilua tälle yhdelle ettei hän pääse. Nyt kesäloman aikana ulkoleikitkin ovat muuttuneet sen verran rajuiksi etteivät muut lapset halua tätä yhtä lasta enää mukaan. Kaksi muuta saman perheen lasta ovat oikein odotettua leikkiseuraa. Minua harmittaa kamalasti, koska olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nyt tuntuu että ystävyyteenkin tulee säröjä tämän takia. Nostan kyllä kovasti hattua ystävälleni, minulla olisi varmasti järki mennyt jo iin vaikean lapsen kanssa.

Lähettäjä: Mm 
Päivämäärä:   26.7.24 16:32:18

Nää on niitä hetkiä kun sitä ystävyyttä punnitaan. Ystäväsi on varmasti väsynyt ja henkisesti kovilla jo valmiiksi, ja te vaan kuormitatte häntä lisää syrjimällä. Varmasti olisi ihana pitää leikkitreffejä joissa lapset leikkii kiltisti yhdessä ja äidit siemailee kahvia ja keskustelee rauhassa, mutta se ei tämän ystävän kohdalla ole mahdollista. Jos ystävyyttä arvostatte ja haluatte jatkaa, niin kannattaisi miettiä miten ja minkälaista tekemistä lapsille järjestetään, jotta tämä ongelmakin pärjäisi mukana.

Lähettäjä: Surullista 
Päivämäärä:   26.7.24 16:38:23

Samaa mieltä Mm kanssa. Ehkä voisitte tämän ystävän kanssa yhdessä pohtia mitenkä tilanteet ja vierailut saisi toimiviksi ja ystävä auttaa ymmärtämään teitä muita mistä lapsi kuormittuu jne. Kuinka voisitte ehkäistä tuon lapsen ylikuormittumista ja näin kiukkupuuskia yms.

Totta kai on lapsille kurjaa, kun pelkäävät tätä lasta, mutta ei se tilanne helppo ole sille lapselle eikä kaverillesikaan ja sitä suuremmalla syyllä itse en sulkisi heitä ulkopuolelle. Lapsi kuitenkin voi löytää jossakin vaiheessa hoitotasapainon jolloin tilanne helpottaa yms. Joten tilanteen suhteen ei kannata luovuttaa. Suunnittelette tapaamiset vaan paremmin ja tarkemmin huomioiden tämä erityislapsi.

Lähettäjä: mariella 
Päivämäärä:   26.7.24 16:38:52

Tiedän ja ymmärrän ongelman. Tiedän tuollaisia lapsia, joiden kanssa pitää aina olla varuillaan. Ei muita lapsia voi pakottaa leikkimään sellaisen kanssa, jos joutuvat koko ajan varomaan ja pelkäämään. Eikä se niitä muita lapsia auta, että heille sanotaan, että "No älkää välittäkö, ei se tahallaan".

Ei ole erityislapselle kivaa, ettei kavereita ole, mutta hän ei välttämättä voi itselleen mitään eikä tee sitä tahallaan.

Eikä ole lapsen vanhemmalle kivaa, kun oma lapsi on tuollainen, jolle ei kavereita löydy ja jota ei uskalla laskea muiden sekaan noin vain.

En välttämättä itsekään osaisi vahtia erityislasta, enkä todellakaan välttämättä haluaisi vahtia lasta, jonka kanssa on vaikeaa ja tavalliset ja helpotkin asiat on riitelyä ja vaatii jotain erityisopettajan tutkintoa, että niissä osaa toimia oikein.

Itse tykännyt lapsena siitä, että joku oli "kamala". Vältin sellaisten seuraa, jos mahdollista. Esim. jo omassa luokassa eräs poika teki koko luokan elämästä yhtä pershelvettiä, eikä siihen puuttunut edes opettaja. Tämän mölytoosan huudellessa minua kehariksi, opettaja leikki kuuromykkää ja maksimissaan sanoi "Noniin luokka, keskittykääs nyt" sen sijaan, että olisi sanonut "Nyt Erkki suu tukkoon". Tuo poika oli valitettavasti samalla luokalla kanssani koko peruskoulun, ja kun luokassa on yksi perspää, niin siihenhän menevät muutkin mukaan, vaikka ne muut olisivat ihan siivosti, jos mölytoosa ei ole paikalla.

Joskus ala-asteella yksi samassa koulussa oleva kehitysvammainen poika oli kyllä ihan mukava, mutta pelkäsin häntä, koska hän oli minua vanhempi, huomattavasti isokokoisempi ja lihava, ja kerran minua kiusaavat pojat usuttivat hänet minun kimppuuni. Tuo down-poika löi minua, myllytti lumihangessa, nosti syliin ja retuutti niin, että en saanut henkeä ja minuun sattui. Eihän tuo down-poika ymmärtänyt tekevänsä väärin, varsinkin kun minua kiusaavat pojat nauroivat, yllyttivät ja kehuivat, kun hän hakkasi ja retuutti minua. Ei minulla ollut pienenä ja hentona mitään mahdollisuutta laittaa vastaan isokokoiselle ja lihavalle pojalle. Ja kun hän lopetti minun runnuttamiseni ja minä itkin ja olin peloissani, niin ei yhtään auttanut, että erityisluokan opettaja tuli paikalle ja sanoi vain, että "älä välitä, ei Jussi tahallaan tuota tehnyt". Siis ihan hirveää vähättelyä. Olisi nyt edes kysynyt, että mitä tapahtui, kuka Jussia usutti kimppuuni, kysynyt, että kävikö minulle pahasti ja puhutellut niitä poikia, ettei noin saa tehdä kun ei Jussi ymmärrä tekevänsä väärin ja vielä sanonut rehtorille tai luokanopettajille, että nuo pojat tekivät tyhmästi. Kun eihän se Jussi oikeasti tajunnut tekosiaan, vaikka ehkä häpesikin jälkeen päin, kun ei ollut hänen ideansa hakata minua. Ei hän tietääkseni ollut sellainen, että itsekseen, varoittamatta, tuosta vain käy kenenkään kimppuun.

Erään läheiseni lapsista keskimmäisellä 10-v lapsella on jotain "ongelmia". Ei itsekään osaa sanoittaa, että mikä mättää. Omasta mielesäänkin on erilainen. Jotenkin hän on kuitenkin varmasti erityinen, vaikka mitään diagnoosia ei hänelle olekaan saatu, vaikka on jo 3-vuotiaasta lähtien ollut eltoa ja muuta. Ja myöhemmin psykologia, ja sittemmin jotain psyk hoitajaa ja psykiatria. Tietääkseni hänellä on nyt taas joku tutkimusjakso alkuvaiheessa psyk polilla, on psykiatria ja muuta, epäillään kai autismia tai ADHD:ta. Mutta mitään diagnoosia ei välttämättä edelleenkään tule. Lapsi on hyvin samanlainen kuin eräs kaverinsa, jolla on autismi ja ADHD. Hänen on ollut aina vaikea saada kavereita, hän on jotenkin "omanlainen", varsinkin pienempänä ollut todella räjähdysherkkä ja aggressiivinen ja väkivaltainen, oppi puhumaan myöhemmin kuin "normaalit" lapset, mutta lukemaan oppi jo viisivuotiaana. Mutta ei ole niin selkeästi ADHD tai autisti, kuin tuo kaverinsa. Ja sillä diagnosoidulla lapsella on haasteita, ja äitinsä sanonut, että onneksi on vain tämä yksi lapsi, sillä olisi todella raskasta, jos pitäisi huolehtia useammasta lapsesta.

Ymmärrän sen, että lapsella on paha mieli kun ei ole kavereita, ja ymmärrän senkin, että vanhemmilla ei ole kivaa kun lapsi ei saa kavereita. Ymmärrän myös niitä lapsia, jotka eivät halua olla hänen kanssaan kavereita koska hän saattaa pimahtaa. Ja myös niitä vanhempia, jotka eivät halua tyhjästä pimahtavaa lasta vahdittavaksi...

Ei nuo helppoja tapauksia kenellekään ole. Varsinkaan, jos lapsi ei tahallaan ole "hankala" eikä siis voi sille mitään, että on "vaikea". Ehkä ongelma helpottaa iän karttuessa ja ajan kuluessa, ehkä ei. On tuo läheiseni 10 v lapsi nyt huomattavasti helpompi kuin vielä 6-vuotiaana. Mutta vaikeaa on edelleen. Ja kun muut ovat oppineet siihen, että hän on "vaikea", niin ei ole helppoa saada hänelle sosiaalisia kontakteja joissa voisi opetella sosiaalisia sääntöjä ja näyttää, ettei ole enää yhtä "kamala" kuin aiemmin.

Lähettäjä: Surullista 
Päivämäärä:   26.7.24 16:47:15

mariella//Tuossa on menty pieleen ihan sillä ettei erityislapsia ole valvottu eivätkä muut lapset ole olleet tietoisia mitä se erityisherkkyys tarkoittaa. Totta kai erityislasta pitää seurata ja vahtia jotta voidaan puuttua, jos tilanne alkaa kärjistymään. Sen lisäksi muiden lasten olisi myös hyvä ymmärtää mitä erityisherkkyys tarkoittaa sen sijaan, että sanotaan että se nyt on tuollainen ja älkääkä välittäkö. Lapset eivät ymmärrä mitä se tarkoittaa ja osaa samaistua tähän erityislapseen, koska heille ei edes anneta mahdollisuutta ymmärtää tätä lasta ja keinoja toimia lapsen kanssa.

Minun naapurissa oli myös tälläinen erityislapsi joka saattoi yhtäkkiä lyödä yms. Jos keitti yli ja kyllä minä lapsena ymmärsin ettei hän ollut täysin normaali lapsi, mutta mielestäni aikuisten ja koulussa tästäkin asiasta olisi pitänyt lapsille puhua avoimesti ja auttaa ymmärtämään. No me olimme kavereita siihen asti kunnes muuttivat pois ja näin aikuisena vasta olen todella ymmärtänyt mistä silloin on ollut kyse ja tapahtunut.

Lähettäjä: Rewe 
Päivämäärä:   26.7.24 16:51:49

Äiti mukaan kyläilemään tai yhdessä lasten kanssa jonnekin muualle puuhaamaan. Vai eikö äitikään hallitse tai jaksa lastaan?

Lähettäjä: mariella 
Päivämäärä:   26.7.24 17:19:32

Minä siis haluaisin olla apuna ja tukena erityislasten vanhemmille ja sille erityislapselle, mutta myönnän, etten välttämättä osaa. Kun en ole alan ammattilainen, ja olen itse lapseton, joten en oikeasti tiedä lapsista tai niiden kasvatuksesta yhtään mitään, kun eihän me lapsettomat koskaan... Ja kun itse koin pahan börniksen vuosia sitten, niin sen jälkeen on sietokykyni ollut melko alhainen. En siis itsekään välttämättä jaksa tai halua olla koko ajan selvittämässä välejä ja opastamassa samasta asiasta sekunnin välein, joten ymmärrän, miksi sellaiset lapset eivät helposti seuraa saa.

Lähinnä autan tuota erityislasta olemalla hänen kanssaan kahden, eli muita "häiriötekijöitä" ei ole jotka provosoivat häntä räjähtämään, kun ei enää tunteet pysy kasassa. Annan hänelle aikaa, kun teen ja keskustelen vain hänen kanssaan, ettei hän jää muiden lasten varjoon. Mutta sehän ei auta häntä sosiaalisissa tilanteissa muiden lasten kanssa tai ihmislauman keskellä, jos ongelmia on nimenomaan muiden keskellä. Mutta ajattelen niin, että kun tuo erityislapsi on kanssani, niin silloin sen sisarukset voivat tehdä jotain ilman, että yksi saattaa pimahtaa.

Paljon olen myös "lapsenvahtina" kun mennään porukalla johonkin, eli tuo läheiseni ja kaikki hänen kolme lastaan. On helpompaa vahtia kolmea lasta kun paikalla on kaksi aikuista, ja se lasten vanhempikin saa laskea pulkalla, syödä eväitä, poimia marjoja tai mitä tahansa ilman, että tarvitsee koko ajan itse vahtia niitä lapsia. Mutta tiedostan sen, että se on rasittavaa ja raskasta, enkä varmasti itse jaksaisi sellaista elämää. Eikä siihen välttämättä jaksa osallistua ne, joiden ei ole pakko.

Mutta tiedostan myös sen, miten tärkeää kenelle tahansa lapselle on hyvät kokemukset muista ihmisistä ja erilaisista tilanteista. Muistan itsekin, miten ihanaa oli, että jotkut suhtautuivat minuun ymmärtäväisesti ja opettavasti, vaikken aina ollutkaan se helpoin ja kivoin lapsi tai jotain tiennyt tai osannut ja sitten töpeksin. Tai kun minua syrjittiin, niin joku sanoi, että kyllä tuokin pitää ottaa leikkiin mukaan. Ja muistan ne ihmiset, jotka "eivät vain pitäneet minusta", vaikken tietääkseni ollutkaan tehnyt mitään, tai suhtautuivat minuun suhteettoman negatiivisesti, koska joku muu lapsi, kuten serkkuni, kaverini tai sisarukseni, oli heidän lellikkinsä ja minä vain se "pakollinen paha" siinä sivussa.

Olen ikuisesti kiitollinen kaikesta positiivisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, ja vihainen ja hämmentynyt siitä, miksi minua inhottiin/vihattiin, varsinkin, kun sille ei syytä sanottu. Tai jos syy oli joku, jolle en mitään voinut, kuten "olet niin paljon pienempi kuin me muut etkä osaa tätä". No, itse olen pyrkinyt sanomaan isommille, että leikkikää edes hetki niin, että pienempikin pysyy mukana ja opettakaa sitä pienempääkin, kyllä se kohta kyllästyy ja tekee jotain muuta niin saatte taas olla keskenänne. Tuolloin pienelle tulee hyvä kokemus eikä se vain kiukuttele kun ei oteta mukaan. Kun eihän se pieni voi sille mitään, että on 3-4 vuotta nuorempi kuin naapurin lapset.

Meitä reilusti vanhempi serkkumme on aina, ihan aina, vauvasta asti rakastanut isosiskoani ja inhonnut minua. En todellakaan tiedä miksi. Ei hän ole koskaan kertonut syytä, mutta saan kyllä joka kerta tuntea nahoissani sen, ettei hän pidä minusta. Hän käyttää jokaisen tilanteen hyödyksi, jolloin pääsee haukkumaan ja halveksimaan minua, ja näkyvästi pettyy, jos ei saakaan haukkua minua. Kuitenkaan ei hauku siskoani. Esim. kun hän luuli siskoni tehneen jotain onnistuneesti, hän hihkui, miten hienoa on, että siskoni on tehnyt sen ja sitten nälvi minua, että minä en sitä osaa tehdä. Ja kun hänelle sanoi, että minä/mariella sen tein eikä siskoni sitä osaa tehdä, hänen ilmeensä hapantui. Esim. hän sanoi siskolleni, että "laita saunaan tulet (koska ei tuo mariella varmasti osaa)", niin ilmeensä oli aika mielenkiintoinen, kun siskoni sanoi "Minä en osaa mutta mariella kyllä osaa". Tai kun joku oli laittanut saunaan tulet niin serkku hihkui, että onpa hienoa että *siskoni nimi* on laittanut saunaan tulet, ja kun hänelle sanotaan, että se oli mariella, hänen ilmeensä oli kuin olisi saanut sähköiskun naamaan. Tai kun olimme menneet käymään tätini luona kylässä autolla, niin serkkuni sanoi minulle, että "Sinä se vain kuljet toisten peesissä" jolloin minä ehdin vain kohottaa kulmiani, kun siskoni sanoi "Se on mulle kuskina kun ei mulla ole ajokorttia tai autoa". Serkkuni luuli, että minä olen tyhmä ja avuton, jolla ei ole edes korttia ja autoa, mutta siskollani sentään on! Väärässä oli. Noita esimerkkejä on vaikka kuinka ja vaikka mihin liittyen.

On aina tuntunut pahalta, kun minua ei kukaan ole puolustanut ilkeilijöitä vastaan ja on tuntunut todella hyvältä, kun minua on puolustettu tai minua kohtaan oltu kivoja. Varmasti muillakin lapsilla tämä sama, ja erityislapsilla vielä vahvemmin.

Eli ymmärrän eri osapuolia, ja haluaisin, että ihmiset jaksaisivat myös niitä "vaikeampia" lapsia, koska ne voivat olla heille äärimmäisen tärkeitä kokemuksia ja ihmissuhteita myöhemässä elämässä. Sitä myöten erityislapsetkin voivat muuttua "helpommiksi" eli alkavat saada elämää kasaan, kun heitä jaksaa opettaa ja kestää, vaikka vaativatkin enemmän. Ja samoten pitäisi ymmärtää niitä lapsia, jotka eivät halua olla "vaikean" lapsen kanssa, koska koko ajan pitää pelätä, että hän käy päälle, heittää hiekkaa silmiin, tai suuttuu jostain ja kukaan ei tiedä, että mitä tapahtui.

Olen itse kuopus, ja isosiskoni hylki minua oikeastaan aikuisuuteen asti. Monet hänen kavereistaan puuttuivat tilanteisiin sanomalla, että saa tuo olla meidän kanssa ja älä oo noin ilkee sille. Olen yrittänyt toimia samoin kavereideni kanssa, eli kun esikoinen kärtyää pikkusiskolle että älä tuu tänne, niin olen sanonut, että saa se täällä olla ja saa sekin tulla meille leikkimään. Mutta sitten jos se pikkusisarus on tosiaan suuttunut jostain eikä kukaan tiedä mikä tuli, ja ainoastaan istunut mytyssä itkemässä nurkassa eikä edes lähde pois kun kaveri ja isosiskonsa lähtevät koteihinsa, ja isäni on joutunut kantamaan tämän itkevän mytyn eteiseen ja miettinyt, että pitääkö tämä kantaa kotiinsa 400 m pähän vai soittaa kaverin vanhemmat hakemaan hänet pois, niin ymmärrän hyvin, miksi tuollaista lasta ei kylään haluta, jos toiminta voi joka kerralla olla tuota, että ihmetellään sen yhden toimintaa ja varotaan suututtamasta häntä.

Muutenkin sosiaaliset suhteet tuntuvat olevan vaikeita, niin erityistarpeisen kanssa voi olla todella vaikeaa. Ymmärrettävää ihan jokaisen suunnasta. Siinä joutuu sitten miettimään, mitä itse jaksaa, tai sietää, ja mitä voi vaatia muita jaksamaan ja sietämään. Varsinkin, kun se erityislapsi ei tahallaan ole "vaikea".

Lähettäjä: mariella 
Päivämäärä:   26.7.24 17:27:18

Surullista:

En ihan ymmärtänyt kommenttiasi. Mitä tarkoitit tuolla ekalla kappaleella, joka alkoi "Tuossa on menty pieleen ihan sillä"?

Missä on menty pieleen? Minkä lapsen kohdalla? Keitä erityislapsia tarkoitat? Tuota down-poikaa vai sitä läheiseni 10-vuotiasta? Vai sitä luokkani mölytoosaa? Vai niputitko heidät kaikki samaan "erityislapset", vaikka he ovat kaikki ihan erilaisia keskenään?

Kommenttisi ei mitenkään tuntunut liittyvän minun kirjoittamaani, joten olen siitä nyt ihan ymmälläni. En tajua, että miten muka erityislapsia ei ole valvottu, tai muille lapsille opetettu mitään, tai mitään muutakaan, mitä kommentissasi väitit.