|
Lähettäjä: Pum
Päivämäärä: 25.7.24 21:31:47
Mummolla oli Lewyn kappale -tauti ja siihen lisäksi tuli myöhemmin vielä alzheimer. Sairastuminen oli mummolle kauhea paikka. Pärjäsivät vaarin kanssa muutaman vuoden kotona. Ensin mummo "vain" unohteli asioita ja oli kauhean hätääntynyt. Pikku hiljaa alkoi harhojen näkeminen ja kotoa sekä kauppareissuilta karkailu, jos vaarin silmä vähänkin vältti. En tarkkaan tiedä miten esim. yöt tai vessa-asiat menivät, mutta puhekyky meni kahden sairausvuoden jälkeen. Yritti kauheasti puhua, mutta suusta ei tullut kun epäselvää pöpötystä. Mummo joutui laitokseen kun vaari ei enää pystynyt hoitamaan häntä kotihoidonkaan tuella. Laitoksessa mummo meni nopeasti alaspäin. Aluksi hän pystyi jonkin verran ymmärtämään puhetta, reagoimaan siihen ja kävelemään tuettuna, mutta alle vuodessa hänestä tuli suoraan sanottuna zombi. Pystyi vain istumaan tuolissa tai makaamaan sängyssä, kummassakin vöissä koska muuten yritti lähteä jonnekin ja kaatui. En tiedä kuinka paljon mummo enää ymmärsi ympäristöstä tai omasta tilastaan, mutta oli aivan hirveää seurata, kuinka hädissään ja pahalla mielellä hän oli. Kävin katsomassa häntä viikoittain ja aina hän itki, voivotteli tai yritti puhua jotain, mistä ei saanut mitään selvää. Lopulta hänet vietiin sairaalaan keuhkokuumeen takia, eikä siltä reissulta enää palattu. Onneksi kipulääkkeissä ei säästelty, ja mummo myös pidettiin palliatiivisessa sedaatiossa. Mummon kärsimys kesti 5-6 vuotta.
Pappa taas onnistui skarppaamaan ja piilottelemaan muistiongelmiaan melkein vuoden, ennenkuin joutui itsekin myöntämään, että kaikki ei ole kohdallaan. Alamäki oli nopea. Hyvin pian diagnoosin jälkeen alkoi jokaöinen tavaroiden pakkaaminen autoon ja lähdön tekeminen. Pappa oli sitä mieltä, että tämä ei ole koti ja täältä lähdetään nyt. Mummo joutui valvomaan yöt, puhumaan pappaa takaisin sänkyyn ja pelkäämään, kun pappa rupesi olemaan aggressiivinen. Ei aina tuntenut mummoa ja suuttui, kun mummo oli piilottanut autonavaimet. Sai päivisinkin näitä kohtauksia ja vaikka häntä lähdettiin ajeluttamaan ja etsimään sitä "kotia" minne pappa oli menossa, ei sitä koskaan löytynyt. Ei, vaikka käytiin hänen lapsuudenkotinsakin pihassa. Lopulta molemmat olivat univajeesta niin sekaisin, että pappa sai pikaisesti laitospaikan. Se oli papalle sama kuin hänet olisi laitettu vankilaan: mies, joka oli aina pärjännyt ja vastannut itse tekemisistään, vietiin pois kotoa ja suljettiin laitokseen, josta ei päässyt pois. Pappa kulki siellä edestakaisin kuin häkkiin vangittu leijona ja onnistui karkaamaankin, kun oli päässyt livahtamaan ovesta jonkun vanavedessä. Lopulta hän kuoli ilmeisesti aivoverenvuotoon oltuaan laitoksessa alle vuoden.
Hirveä, aivan kamala paska sairaus. Hirveä omaisille, hirveä sairastuneelle itselleen. Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten paskaa se on. Ja laitoshoito... Hoitajat tekevät varmasti parhaansa, mutta resurssit ovat surkeat. Eihän ihminen kuulu sellaiseen loppusijoituspaikkaan. En tiedä kuinka yksilökohtaista taudin aiheuttama kärsimys on, mutta jos saisin nähdä kristallipallosta että sairastun alzheimeriin, niin päättäisin päiväni ennen sitä.
Alzheimer-potilaan läheisille sanoisin, että pitäkää häntä kädestä ja silittäkää hiuksia, jos muu kommunikointi ei enää tavoita. Vaikka omaisenne olisi miten aggressiivinen tai karkeakielinen teitä kohtaan, niin yrittäkää muistaa että se on sairaus, joka silloin puhuu. Ja koettakaa ottaa itsellennekin aikaa. Viimeistään sitten, kun omainen menee laitokseen tai nukkuu pois.
|