|
Lähettäjä: Minä
Päivämäärä: 20.7.24 19:35:45
Yleensä se voi hautua vuosikymmeniä. Olen 57.
Pääsin laittamaan poikki viimeiseen vasta sen jälkeem kun äiti poismeni ja byrokratia hoidettu, 4v sitten kevätkesä.
Loputon perheväkivalta. Eri tavoin.
Ja kun miettii, sille vikalle koetin vielä hankkia apua pelätessäni hänelläkin Alzia. En tiedä oliko vai teeskentelikö kiusatakseen. Niin pirulliselta onnistuisi mikä tahansa. Viimeksi nähdessä nauroi ja ilakoi solvatessaan ja halventaessaan yhteistä edesmennyttä ja ihan liian kilttiä äitiämme. Äiti oli tuon mielestä pskaa. "Ei sillä mitään alzia ollut, hullu se vaan oli!" Ilakointia, solvausta, naurua.
Tämä oli peruste ettei hänellä voi mitään olla.
Minä vain tyhmä ja hullu ja pska minäkin aina.
Äitikään ei kuulemma ansainnut edes *sänkyä*. Hän ei ollut tuosta henkilöstä ihminenkään koskaan mitä minä muistan lapsesta astisen paremmin kuin minäkään. Samahan minun suhteeni oli. Muistan '95 kun sain repiä tämän käsiä äidin kurkusta. Kirjaimellisesti. Saati ne muut jutut ja kerrat kun hän oli väkivaltainen tai yritti. Pimahteli. En tiedä miksi.
Oman lapsensa haudattuaan kotona kahvitilaisuudessa hän nauroi ja piti hauskaa vieraidensa kanssa minun seuratessani ällistyksissäni keittiöstä kädet tiskeissä.
Tällä oli monta terveydenhuollon tutkintoa, yliopistotutkintoja, aikuisikänsä töiss sairaalassa.
Äidillä oli Alzheimer. Minä se ainoa olin tutkimusjakson lopulla osaston kansliassa kuuntelemassa diagnoosia.
En tiedä elääkö, enkä tahdo tietää.
En tiedä mikä tuo on ollut, mutta ihminen ei saisi olla sellainen hirviö. Ovatko tuollaiset fyysisesti, henkisesti, emotionaalisesti ja taloudellisesti perheväkivaltaiset mitä olentoja oikein mutta ihmiseksi vaikea mieltää.
Ei ollut ainoa perheestä.
Ette te voi tietää mitä pinnan alla on.
|