|
Lähettäjä: **
Päivämäärä: 24.4.24 09:12:38
Taustatietoa sen verran, että olemme kaikki 27-31 vuotiaita naisia. Lapsuudessa oltu osan kanssa parhaita kavereita, ja osa tullut ''porukkaan'' myöhemmin.
Kirjoitan tässä nyt pitkän, varmaan sekavankin tarinan ja vuodatuksen, ehkä helpottaa oloa kun saa purettua johonkin..
Oikeastaan tässä vähän aikaa sitten tajusin, kuinka yksinäinen oikeasti olen. Minulla ei enää ole ketään sellaista ystävää, jolle soittaisin esimerkiksi jostain iloisista tai surullisista asioista. Näissä asioissa kääntyisin vain puolison, siskon tai äitini puoleen.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa 10 vuotta, ja myönnän kuinka alkuaikoina olimme tosi paljon yhdessä. Kaverit jos kysyivät johonkin, olin mieluummin miehen kanssa kotona, kun jaksoin lähteä mihinkään. Se oli kuitenkin vain hetkellistä.
Olen kuulunut pariin eri ''kaveriporukkaan'', toinen on lähtöisin jo ala-/yläasteelta, toinen porukka syntyi lukioaikoina. Pidettiin molemmissa ryhmissä Whatsapilla paljonkin yhteyttä, järjestettiin tapaamisia, ja kyllä niitä pidettiinkin. Sitten kaikki yhteydenpito vain hiipui pois. Olemme kaikki liki samanikäisiä ja yhdellä on jo perhettä, lisäksi asutaan suhteellisen lähellä toisiamme, pisin välimatka vain 1.5h.
Itselleni on valitettavasti tullut sellainen olo, että minä olen se, joka yrittää pitää yhteyttä, mutten saa mitään vastakaikua. Jouluna laitoin yhdelle kaverille viestiä, että nähdäänkö kun hän oli tulossa sukulaisille joulun viettoon. Siihen totesi ''innostuneena'', että nähdään vain. Sitten kun sinä iltana laitoin viestiä uudelleen, hän olikin jo matkalla kotiin eikä sitten nähtykään.
Kuitenkin aina kun näiden kavereiden kanssa näkee, puhutaan kuinka ''Pitäisi nähdä useammin'' mutta sitten mitään ei kuitenkaan tehdä sen eteen. Silti aina kun näkee, kaikki jutut jatkuu aina siitä mihin edellisen kerran on jäänyt, mikä on kuitenkin ihana asia.
Eilen laitoin toiseen näistä ryhmistä viestiä, että voidaanko kesälle järjestää tapaaminen missä kaikki oltaisiin yhdessä, se sopi kaikille.
Tiesin että lapsuuden paras kaverini on menossa kesällä naimisiin, joten laitoin hänelle erikseen kysymyksen hääpäivästä, jottei tapaaminen mene päällekkäin. Selvisi samalla, ettei minua ole kutsuttu häihin ''koska sinne kutsutaan vaan ne joiden kanssa oltu enemmän tekemisissä''. Itse kun olen yrittänyt pitää yhteyttä, tälle kaverille ei ole ikinä käynyt..
Ymmärrän toki, kun häät ei kuitenkaan ole mitään ilmaisia. Silti tuli itselleni ihan hirveän paha mieli, enkä itseasiassa pysty tätäkään kirjoittaa enää itkemättä, kun jotenkin kolahti.
Minulle olisi ollut päivänselvä asia kutsua hänet minun häihini, vaikka ei olisikaan pitkään aikaan nähty. Jotenkin itselleni se lapsuuden vahva ystävyys useita vuosia olisi siellä taustalla kuitenkin ollut selvä.
Jotenkin vain surettaa suuresti se, miten näinkin pitkät ystävyydet ''vain katoaa''. Tuntuu pahalta nähdä kuinka muut löytävät uusia ystäviä ja jakavat someen hienoja ystävyydestä kertovia asioita, ja itse koen että olisimme näiden porukoiden kanssa vielä ystäviä, vaikkei usein ollakaan nähty.
En tiedä miten tolkkua tästä sai, ehkä yhteenvetona vain kova yksinäisyys eniten mielenpäällä. En tiedä miten näitä ihmisiä sitten saisi kasaan samalla tavalla kuin ennen.
|