|
Lähettäjä: ._.
Päivämäärä: 22.4.24 11:08:20
En tiedä mitä nyt haen tällä kirjoituksella. Ehkä haluan vain tuulettaa päätä ja koittaa selkeyttää omia sekavia ajatuksia. Sen tiedän etten ainakaan kaipaa mitään kauheaa lynkkausta, itseni tai tämän tarinan toisen osapuolenkaan osalta.
Mistähän aloittaisin... Kyseessä on siis noin kahdeksan vuotta kestänyt parisuhde, naimisissa ollaan. Meillä on yksi lapsi. Naimisiinmeno/lapsen syntymä aiheutti itselleni jonkinlaisen kriisin, aloin käsittelemään lapsuuden kokemuksia ja peilaamaan lapsuudesta opittua parisuhdemallia omaan parisuhteeseen ja perheeseen. Kipuilin aika kovastikin ja mm. turvattomuuden tunnetta pyrin paikkaamaan kontrolloivalla käytöksellä, ja tiedän että olin tuolloin todella vaikea puoliso. Hakeuduinkin jo raskausaikana avun piiriin.
Saamani keskusteluavun turvin olen oppinut itsestäni, oman taustani vaikutuksesta omaan parisuhteeseen ja omiin toimintamalleihin. Ja olen tehnyt kovasti töitä muuttaakseni omia käytösmalleja, tiedän että olen niissä paljon edistynyt. Pikkuhiljaa pyrin pois miellyttäjän roolista, ja tuomaan rehellisesti esille myös omia tarpeita ja toiveita. Se on vaikeaa, ja helposti edelleen ajaudun patoamaan pettymykset, jotka edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti purkautuvat ärtyisenä käytöksenä puolisoani kohtaan.
Mietin, miten voisin kuvata tätä mahdollisimman objektiivisesti... Näihin samoihin aikoihin miehelläni on taas ollut rahaan liittyvää stressiä (toki vaikuttanut meihin molempiin ja koko perheeseen), uuden työuran aloittaminen alanvaihdon jälkeen ja tietysti hänellekin lapsen syntymä on ollut suuri muutos. Tähän päälle meidän parisuhteen kipuilut, ja kaiken tämän keskellä mies uupui. Yritimme käydä perheneuvojalla, mutta se ei ollut onnistunut kokeilu ja mies on sen jälkeen kieltäytynyt mm. Pariterapiasta. Hänen mielestään meidän täytyy itse selvitä omista ongelmista. Hän kokee heikkoutena oman uupumuksensa, josta kärsii edelleen, eikä ole suostunut hakemaan edes henkilökohtaista ammattiapua.
Miehen henkinen vointi on toki parantunut, siihen on vaikuttanut moni asia, kuten lapsen kasvaminen ja mielekäs harrastus. Haluan uskoa, että omalla työskentelyllä itseni kanssa on myös vaikutusta asiaan.
Periaatteessa meidän arki on suhteellisen tasaista, välillä on ärtyisää ja miehellä jää herkästi tämä tunnetila päälle, jolloin hän voi olla etäinen monta päivää.
Tyypillisesti omaa ärtymystä lisää kotitöiden jakautuminen, tai enemmänkin siitä johtuva arvostuksen puute. Minä teen meillä tilanteesta vaihdellen 60-80% kotitöistä, ja olen miehelle sanonutkin että mielelläni teen nyt kun teen lyhyempää työaikaa ja kun mies on uupunut. Olen kuitenkin jo vuosia sanonut, että toivoisin kuitenkin vastineeksi arvostusta. Olisi esimerkiksi mukava kuulla kiitos tehdystä ruoasta, tai muuta. Olen yrittänyt mallintaa tätä omalla käytökselläni, mutta sillä ei ole ollut juuri vaikutusta.
Viimeksi eilen kävimme tätä keskustelua. Olen myös miehelle kertonut, kuinka kaipaan hänen huomiotaan ja hellyyttä - silitystä, halausta tai suukkoa silloin tällöin. Kuulla olevani rakas tai kulta. Kysymystä, että mitä kuuluu? Mies vain sanoo, että kun se vain ei tunnu luontevalta tehdä itse aloitetta. Kuulemma on mukavaa, jos esimerkiksi minä tulen kainaloon tai halaamaan tai olen kiinnostunut hänen asioistaan. Ja onhan se totta että ei hän minua pois aja. Seksi kyllä kelpaa, siinä hän on itsekin aloitteellinen - myönnän että olen sortunut hakemaan läheisyyttä ja lämpöä sillä tavoin, kun muuten sitä ei tunnu saavan.
Jotenkin vain alan olla aika väsynyt. Mies sanoo, että on uupunut ja lapsen hoito on ensisijaista. Että ehkä ne tunteet tulee sitten luonnostaan, kun hänellä alkaa jaksaminen olla parempi.
Sanoinkin eilen, että en tiedä onko sitten jo myöhäistä. Että en tiedä jaksanko enää keräillä näitä rakkauden murusia, kun itsellä on jo aika syrjään lyöty olo. Tuntuu, että minulle tärkeitä perustarpeita, näkyväksi, kuulluksi ja kosketetuksi tulemisen tarpeita, on laiminlyöty jo pitkään. On uuvuttavaa olla aina itse aloitteellinen ja yrittää saada toisen hellyyden heräämään. Onko se edes minun tehtäväni?
En tiedä oletko nyt kirjoittanut kaiken tarpeellisen. Sen voisin lisätä, että mies on kyllä hyvä isä ja muutoin luotettava ja turvallinen ihminen. Kodin kustannuksia jaetaan ja kokonaisuudessaan hän maksaa mukisematta minua pienituloista enemmän. Miehestä tuntuu, että en ymmärrä hänen uupumustaan ja sen suhteen olen koittanut tehdä töitä. Olen viimeksi eilen sanonut hänelle, että hänen olisi hyvä avata suunsa ja kertoa, jos kaipaa lepoa - otan silloin mielelläni enemmän vastuuta. Mutta kuulemma se ei ole niin yksinkertaista. Tuntuu, että minulta odotetaan olevan jatkuvasti tuntosarvet pystyssä ja tietämään, millainen olo on milloinkin. Kyllä mielestäni mielellä on oma vastuunsa kommunikoida voinnistaan ja tunteistaan.
Mutta olen tällä hetkellä tilanteeseen hyvin väsynyt. Voiko mies tosiaan olla niin uupunut (tai masentunut - mistä minä tiedän kun hän ei suostu lääkäriin/keskusteluapuun), että hänellä ei yksinkertaisesti vain riitä jakamista minun tarpeideni huomioimiseen? Kannattaako minun vain yrittää vain jaksaa yrittää, ja toivoa että kyllä se tästä helpottaa? Vai onko kyseessä oikeasti vain tahdon kysymys - olenko minä vain helppo ratkaisu miehelle jakamaan lapsen/kodin hoidon, ja koska minun kanssani on siedettävää elää, hän pysyy kanssani vaikka ei enää rakastakaan minua? Sanoin miehelle eilen, että mieti vaikka pidempään, rakastatko minua oikeasti enää. Että ei edes tarvitse vastata heti. Minä rakastan kyllä häntä, mutta en tiedä onko tässä mitään järkeä ja kauanko tätä enää jaksaa...
Huh. Olipa vuodatus. Mutta tätä olen itkenyt ja viime yön miettinyt. Tällä hetkellä olo on aika tyhjä.
|