|
Lähettäjä: whwhh
Päivämäärä: 11.2.24 14:05:29
Aloittaja ja hänen koko suku on ADHD:ta, mutta hän ei todellakaan tajua, miten pitäisi olla lapsen kanssa jolla on sama ongelma.
Miten sinun ja veljesi kanssa on toimittu kun te olitte lapsia? Oliko hyvä tapa? Oletko vanhemmillesi kiitollinen siitä, miten teidät kasvatti, vai ajatteletko nyt, että olisi pitänyt toimia eri tavalla, koska teillä on molemmilla ADHD?
Voisitko edes tuota ajatusmallia käyttäen saada niitä omia lapsiasi kasvatettua?
Minulla ja siskollani on 2 v ikäero, minä olen kuopus. Olemme aina olleet ihan erilaisia ihmisiä ja emme juurikaan tulleet lapsina toimeen. Me myös asuimme samassa huoneessa, saimme omat huoneet vasta kun olin 11 v. Muuten kiva, mutta tuo yhteinen huone oli siskoni valtakuntaa eli minulla ei ollut sinne mitään asiaa jos siskoni oli siellä. Ei varsinkaan, jos hänellä oli kavereita. En saanut edes hakea mitään tavaraa tai vaatetta. En vain saanut mennä huoneeseen tai olla siellä. Lisäksi minun piti muutenkin elää siskoni sääntöjen mukaan. Jos hän halusi valvoa, en voinut kieltää häntä metelöimästä tai pitämästä valoja päällä. Ja jos hän halusi nukkua, minä en saanut olla elossa tai laittaa valoja päälle.
Jos minulla oli kavereita kylässä, niin meidän piti leikkiä olohuoneessa tai ulkona. Ja jos minulla oli jotain tavaroita tai vaatteita, niin siskoni omi ne. Hän vain päätti että ne on hänen ja jos yritin ottaa ne takaisin tai edes lainata niitä, sain turpaan. Ja kun sanoin siitä äidille, niin hän sanoi "Älkää viitsikö tapella, käyttäkää niitä tavaroita/vaatteita yhdessä". No, kun ongelma oli se, että siskoni ei antanut minun käyttää niitä, niin miksi ei sano noin siskolleni? Äiti ei siis puuttunut siihen, että siskoni omi kaiken, hänen mielestään minun piti vain antaa siskoni käyttää minun omaisuuttani. Jopa silloin, kun meillä oli jo omat huoneet. Minun tavarani ja vaatteet vain katosivat kun siskoni kävi omimassa ne. Vaikka olin ne itsetienaamillani tai viikkorahoilla, eli omilla rahoillani ostanut. Ja vaikka olin sukulaisen luona viikonlopun töissä siivoamassa ja pihahommissa juhlia varten ja juhlissa kokkaamassa ja tarjoilemassa ja sain siitä rahapalkkaa, niin siskoni varasti sen käteisen rahankin. Ja kun sanoin äidilleni, että setelit katosivat lompakostani, äiti älähti "siis ette kai te tästäkin ala tapella? Anna siskosi pitää rahat, hän tarvitsee niitä enemmän kuin sinä". Siskoni oli jo täysi-ikäinen ja olisi voinut mennä töihin. Ja kun hän teki jotain keikkatyötä, niin sai pitää rahat itse. Ei hän niitä minulle antanut eikä minulla ollut lupaa niitä häneltä ottaa vaikka olsiin rahaa tarvinnutkin. Siskoni asui tuolloin kuitenkin kotona ja "tarvitsi" rahaa vain baariin, siideriin ja tupakkaan. Ei hän mitään laskujaan itse maksanut. Minä olisin tarvinnut esim. ehjät kengät.
Meillä ei siis todellakaan ollut samat säännöt. Tuosta olen vanhemmilleni katkera. Ihan jo se, että yhteinen huone on vain toisen oma, eikä toisella ole mitään paikkaa mihin mennä. Ei siis mitään omaa rauhaa. En saanut nukkua enkä valvoa, jos siskoni ei halunnut tehdä samaa. Mielestäni meillä olisi pitänyt olla samat säännöt. Ja se, että tavarani vain katosivat enkä saanut niihin sen jälkeen koskea.
Kuitenkin olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että meillä oli pienestä asti kotona säännöt, esim. "koriste-esineisiin ei kosketa, leluja saa levittää vain lastenhuoneeseen, kun syötte niin istutte ruokapöydän ääressä (eikä auttanut tekosyyt, ei saanut lähteä vaeltamaan kesken ruokailun), syötte ruoka-aikana ja sillä selvä (jos emme syöneet niin ei ollut pakko, mutta mitään välipalojakaan ei saatu ennen seuraavaa ruoka-aikaa), jos piirrätte seinään niin itse pesette jäljet pois vaikka itkua tihrustaen, jos jotain rikotte niin korjaatte itse", jne. Noiden sääntöjen avulla opimme olemaan niin, ettei vanhempien tarvinnut koko ajan olla vahtimassa ja komentamassa. Eikä koti ollut mikään tuhottu kaaos.
|