|
Lähettäjä: ---
Päivämäärä: 25.11.20 14:55:11
"En nyt koe että lapseni tästä mitenkään traumatisoitunut. Lähinnä tilanne on rasitus minulle, kuunnella kokoajan nokittelua ja olla se jolle se toinen (joko mies tai lapsi) avautuu kun toinen sitä ja toinen tätä. Ihan näen yhtälailla molempien heidän toiminnassa vikaa, niin miehen kun lapsenkin, kumpikaan ei toimi oikein. Kyllä lapsikim varmasti perseilee ja kokeilee, mitä tapahtuu mistäkin, mies taas toivoisi ilmeisesti että minä laitan lapsen ruotuun ja teen jotain ihmetaikoja sen suhteen että heidän välillään ei kitkaa ole.
Ovat nyt ottaneet toisens vaan silmätikuksi, ja räkyttävät jokaisesta asiasta toisilleen. Se ottaa pattiin, enkä jaksa kuunnella. Lapsi on jo sen ikäinen että ajatuksen pitäisi jollain tavalla luistaa, ja olen kehottanut miettimään miten se elämä muuttuisi jos jouduttaisiinkin tästä kuviosta muuttamaan (lapsen mielilausahdus kun nykyään on että hän muuttaa, muutetaan pois). Välillä tekisi mieli molempia pyöräyttää kerran kunnolla että syttyisi jotkut valot siellä päässä, tai vaihtoehtoisesti lähteä itse yksinään muutamaksi päiväksi hermolomalle kun yksinkertaisesti vaan aivan loppu kuuntelemaan sitä jatkuvaa nokittelua."
Lapsi ei välttämättä ole traumatisoitunut, mutta kyllähän tuo kertoo, että kaikki ei myöskään ole hyvin. Kyllä kodin pitäisi olla paikka, jossa pystyy olemaan oma itsensä ja pystyy olemaan rauhassa ilman että tarvitsee jatkuvasti riidellä jonkun kanssa.
Lapselta toki voi odottaa tietyntasoista käytöstä ja totta kai huonosta käytöksestä pitää ojentaa, mutta miten voi odottaa hyvää käytöstä, jos talouden aikuinen/aikuiset eivät näytä esimerkkiä? Teini on kuitenkin vielä lapsi ja vaikka tietyissä asioissa voi ollakin hyvin aikuismainen, moni asia, mm. tunnetasolla vielä kehittyy eikä teiniltä siksi voi odottaa samanlaista käytöstä kuin aikuiselta. Teini kuitenkin vasta opettelee näitä asioita. (Ja edelleenkin, huonosta käytöksestä kuuluu ojentaa, mutta myös hyväksyä että tietyntasoinen hankaluus kuuluu ikään).
Minä olisin siis ihan tosissani huolissani, jos kotiolot on tuollaiset. Ja jos ne on jo sinulle tosi stressaavat, mitä ne on teinille? (ja miehelle).
Mieheen verrattuna tuossa on myös se ero, että mies asuu sinun kanssa omasta tahdostaan. Hän voisi myös muuttaa pois. Lapsi taas ei voi noin vain muuttaa pois (ehkä jo haaveilee siitä, mutta se ei ole mikään pikkujuttu muuttaa pois kotoa nuorena). Hän ei siis tilanteessa ole millään tavoin vapaaehtoisesti.
Kyllä ehdottomasti siis keskustelisin nyt ensimmäisenä miehen kanssa, että mistä kenkä puristaa. Hänen kuuluisi olla turvallinen aikuinen, joka näyttää omalla käytöksellään esimerkkiä. Mikä siis on ongelmana?
Ja voin kertoa, että tuollaiset kotiolot voi oireilla paljon myöhemmin. Esim. itse en pitänyt koskaan isäpuolestani ja koin etten pystynyt kotona olemaan täysin oma itseni. Vetäydyin paljon sivuun ja myöhemmin sitten sairastuinkin masennukseen. Vielä 10 vuotta myöhemminkin tietyllä tavalla se vaikuttaa minuun, että kotiolot ei olleet sellaisen, että olisin voinut olla täysin rennosti. (Itsellä tämä näkyi nimenomaan vetäytymisenä, koska olen herkkä persoona ja välttelin aina riitatilanteita).
|