Lähettäjä: Surupusero 
Päivämäärä:   20.10.19 09:06:24

Tapasin nykyisen miesystäväni vajaa pari vuotta sitten. Onneni miesasioissa on ollut läpi elämän kehno, ja tämä yksilö tuntui lottovoitolta. Miehellä on krooninen sairaus, mutta eli täyttä elämää, ollen rautaisessa kunnossa. Sairaus ei näkynyt miehen elämässä ollenkaan, eikä estänyt minua rakastumasta häneen. Kaikki oli hyvin, ja tarkoituksena olisi seuraavaksi ollut perustaa perhe. Mies tiesi alusta asti lapsihaaveistani, ja haaveili perheen perustamisesta itsekin.

Nyt miehen sairaus on äkillisesti pahentunut, ja kunto romahtanut. Jäljellä olevasta elinajasta ei tiedä. Tilanne ei näytä hyvältä, ja pahenee jatkuvasti. Olemme molemmat kolmenkymmenen puolivälissä.

Mitä @!#$ä tässä pitäisi tehdä. Rakastan miestä, mutta - unohdanko lapsihaaveet, jäädäkseni lopultani täysin yksin, ilman miestä sekä lapsia? Onko moraalisesti oikein hankkia tilanteeseen lasta, tietäen, että lapsi saattaisi jäädä pian isättömäksi ja minä yksinhuoltajaksi? Vai jätänkö rakastamani, pitkäaikaissairaan ihmisen siksi, että voisin vielä löytää oman onneni? Tilanne on raastava.

Onko täällä ketään, jonka kumppani on sairastunut vakavasti, tai jopa menehtynyt? Millaisia ratkaisuja olette tehneet? Miten olette selvinneet elämässä eteenpäin?

Toivon, että ketju saisi asiallisia vastauksia. Kiitos teille jo etukäteen.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   20.10.19 09:11:40

Minkä takia sitä sairautta ei voi kertoa? Ärsyttää tällaiset arvuuttelut.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   20.10.19 09:14:19

Hankkikaa lapsi äkkiä ja toivotte parasta

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.19 09:14:43

Jos se miehen sairaus on periytyvä, niin älä nyt ainakaan sen kanssa lisäänny.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.10.19 09:19:47

Surupusero! Et taida tietääkään mikä nimimerkki tuo on...

Mutta. Hankitte lapsen lahjasiittiöillä. Niin muutkin tekevät kun mies ei kykene.

Lähettäjä: Wii 
Päivämäärä:   20.10.19 09:20:37

Hankimme kaksi lasta, mutta toinen ei todellakaan ollut itsestään selvä päätös. Ikäeroa tuli 6 vuotta, sillä kahden pikkulapsen kanssa arki olisi ollut liikaa. Tukiverkot oli kunnossa, jotta mies sai huonoina hetkinä levätä ja minä sain välillä taukoa raskaasta arjesta.

Ensimmäinen lapsi saatiin, kun miehen sairaus oli vielä lieväoireinen, mutta univelka ja muuttunut arki pahensivat oireita. Se oli kieltämättä kamalaa aikaa, joten piti miettiä useampi vuosi, selviämmekö uudestaan vauvavuosista. Toisen kanssa osattiin jo odottaa mitä on tulossa, mutta hän olikin paljon rauhallisempi ja nukkui yöt. Meidän tilanteessa suurin ero aloittajan tilanteeseen on kuitenkin se, että mieheni sairaus ei vie henkeä. Välikkä

Lähettäjä: mä 
Päivämäärä:   20.10.19 09:24:54

Jos alkaa periytyviä sairauksia karttaa niin ei voi tehdä lapsia ollenkaan. Aina voi olla piilevänä ties mitä... jos aloittaja kertoisi mikä sairaus, olisi helpompi ottaa kantaa. Meillä miehellä liikuntakyvyn vievä krooninen sairaus, ei toki tappava, tuli esiin kun lapsemme oli 4v. Lääkityksen etsiminen kesti vuoden muta nyt on tauti kurissa taas . Koskaan ei voi tietää , eikä mekään tiedetä kauanko on näin hyvä.

Lähettäjä: Wii 
Päivämäärä:   20.10.19 09:25:56

... välillä on parempia hetkiä ja eletään täysin normaalia arkea. Välillä taas mies keskittyy vain päivä kerrallaan selviämiseen ja minä hoidan arjen pyörityksen. Helpommalla olisi voinut toki päästä ilman lapsia, mutta toisaalta perhe on ollut suurin syy jatkaa eteenpäin. Kaikesta muusta voi luopua, mutta perhe on kaikesta raskaudesta huolimatta rakkain :)

Lähettäjä: T 
Päivämäärä:   20.10.19 09:25:57

Mieti myös miltä lapsesta tuntuu seurata vieressä kuihtuvaa vanhempaa. Jos sairaus on parantumaton, en tieten tahtoen hankkisi lasta siihen tilanteeseen, jo omien voimavarojenkin takia - kenties omaishoitajana miehelle, jne.

Ja jos sairaus on mahdollisesti periytyvä, niin itsekkyyden huippu olisi ottaa se riski lapsen puolesta.

Hirveän vaikea päätös, jota muut eivät voi puolestasi tehdä. Muista kuitenkin, että kenenkään velvollisuus ei ole uhrata omaa elämäänsä ja mahdollisuuttaan toteuttaa haaveitaan, kenenkään toisen vuoksi. Jos haluat tehdä niin, niin tee. Jos epäilet - älä tee.

Lähettäjä: Surupusero 
Päivämäärä:   20.10.19 09:26:56

Kiitos jo vastanneille. Kyseessä uusiutunut syöpä (ei perinnöllinen), jonka oli jo kertaalleen saanut selätettyä.

En haluaisi tarttua diagnoosiin tämän tarkemmin. Olen kiitollinen kaikenlaisista kokemuksista, sairaudesta riippumatta.

Lähettäjä: mä 
Päivämäärä:   20.10.19 09:30:03

No jos mies saa syöpäänsä hoitoja niin ette edes voi tehdä lapsia. Keskittykää nyt syövän uudelleen selättämiseen, ehdit kyllä tehdä lapsia vielä myöhemmin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.10.19 09:31:57

Jos molemmat haluatte lapsen, niin yrittäkää. En usko, että sitä kumpikaan katuu.

Lähettäjä: Wii 
Päivämäärä:   20.10.19 09:34:33

Siinä tapauksessa ehdottaisin, että käytte seuraavan hoitorumban läpi ja katsotte miten käy. Kesken syöpähoitojen ei voi lasta hankkia, joten teillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa tulevaan.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   20.10.19 09:37:20

Ei kukaan sen terveenkään miehen kanssa tiedä mitä voi tulla, sairautta tai kuolemaa. Jos pelkäät yksihuoltajuutta niin jätä lapset tekemättä.
Jos rakastat miestäsi niin elät hänen rinnallaan nämä vaikeat ajatkin ja varsinkin jos ei enää toivukkaan. Elämä antaa ja ottaa.

Lähettäjä: Kk 
Päivämäärä:   20.10.19 10:46:10

Vähän samaa mutta.. mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja pitkään ollut sitä mieltä, että en lapsia halua. Nyt on vähänsellainen olo, että en ole enää ihan varma.mutta miehellä lapsia ennestään ja tarvii hoitoa, jotta voisi lapsia vielä saada. Ei halu a lähteä hoitoihin jne. Yllätti, miten koville itselle otti, että nyt se on sitten päätetty, että lapsia ei mulle tule. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa, kun en aivan vakjuttunut ole halusta muutenkaan.

Lähettäjä: S 
Päivämäärä:   20.10.19 11:05:07

Minun miehelläni on myös elämäntilanne, sisältäen kroonisen sairauden, mutta muutakin, jonka takia hän ei voi/halua hankkia enempää lapsia (miehellä yksi, minulla ei). Minulle suhde juuri tämän miehen kanssa on tärkeämpää kuin lasten saaminen, mutta nämä asiat jokaisen pitää miettiä itse.

Lähettäjä: diu 
Päivämäärä:   20.10.19 11:10:05

Kaverilla ja miehellänsä oli kaksi alle kouluikäistä lasta kun miehelle tuli leukemia. Aluksi näytti ihan hyvältä ennusteelta, mutta se uusiutui rajuna ja aika pian saivat tietää että tästä ei enää parannuta. Olivat muutenkin sunnitelleet kolmatta lasta ja päättivät sen tehdä. Lapsi syntyi rakastettuna ja odotettuna. Mies kuoli kuopuksen ollessa vähän yli 2 v. Kaveri ei ole hetkeäkään katunut tätä päätöstä.

Kuten joku jo sanoi niin tulevaisuutta ei voi ennustaa. Jos haluatte yhteisen lapsen niin yrittäkää sitä. Saatat jäädä aikaisin yh:ksi, siihen saattaa mennä vuosia. Sinä tai mies voitte kuolla myös huomenna vaikkapa onnettomuudessa, aivoinfarktiin, sydänkohtaukseen.. Jos yhteinen lapsi on yhteinen haave, niin go for it.

Lähettäjä: lo 
Päivämäärä:   20.10.19 11:38:04

Tehkää lapsi jos tukiverkosto on kunnossa. Vaikka miehesi menehtyisi, näkisit silti edelleen osan hänestä lapsessasi.

Lähettäjä: Kattia kanssa 
Päivämäärä:   20.10.19 11:46:51

Mulla on edesmenneen miehen kanssa lapsi. Miehellä oli syöpä, mutta hän oli ennen hoitoja luovuttanut siittiöitä pakkaseen. Saatiin sitä kautta kun miehen hoidit oli lopetettu ja todettu terveeksi. Menehtyi kuitenkin kun syöpä uusiutui.

Mutta ennen hoitoja pyytäkää hoitavalta taholta, että mies saisi pakastaa omia siittiöitä. Jos vaikka ennuste näyttää hyvälle parantumisen suhteen niin siitä sitten käytte hoitamassa homman kuntoon. Sä et voi kuitenkaan ikinä varautua siihen, kuoleeko mies vai ei.

Lähettäjä: :( 
Päivämäärä:   20.10.19 12:02:18

Minä seurasin oman isäni syöpäkuolemaa, ja oli kyllä ihan tarpeeksi kamalaa, vaikka olin nelikymppinen, enkä lapsi. Miettikää huolella.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   20.10.19 13:01:41

Tuon miehen kanssa jäät joko vastentahtoisesti lapsettomaksi tai yksinhuoltajaksi. Niin voi käydä muutenkin.
Hankkisin lapsen, en välttämättä tuon miehen siittiöistä.

Lähettäjä: Genuine 
Päivämäärä:   20.10.19 13:11:34

Vaikea tilanne. Mielestäni asiaan vaikuttaa jonkin verran se, onko miehen nopea menehtyminen hyvin todennäköistä vai onko riski vain koholla. Jos kyse on jälkimmäisestä, asiaan voi mielestäni suhtautua enemmänkin niin, että eihän päiviensä lukumäärää kukaan lopulta tiedä eikä mahdollisuutta elää ja perustaa perhe rakastamansa ihmisen kanssa kannata heittää hukkaan siksi, että hän _saattaa_ menehtyä ennenaikaisesti. Mutta jos tilanne on niin surullinen, että vaatisi käytännössä ihmeen, että mies olisi hengissä vaikkapa viiden vuoden päästä, niin onhan se sikäli erilainen tilanne, että silloin ei puhuta pelkistä uhkakuvista vaan tietoisesta perheen perustamisesta tilanteeseen, jossa tulee pian jäämään lasten kanssa yksin.

Niin klisee kuin se varmasti onkin, oikeaa vastausta ei voi tietää kukaan muu kuin aloittaja itse. Tee se ratkaisu, jota et voi olla tekemättä.

Lähettäjä: Muistelo 
Päivämäärä:   20.10.19 13:12:36

Minä synnyin syövän keskelle, lapsuuden muistot koskevat sairautta ja syöpää. Ilmeisesti oli saanut huonon ennusteen aikaisin ja minulle toitotettiin kuolemaa koko ajan, joka asiaan oli vastaus "sitten kun kuolen". Kuolema tuli kuitenkin vasta kun olin teini-iässä.

Viimeiset vuodet olivat sairaalajaksoja ja kun minun olisi esim. pitänyt mennä ratsastusleirille, odotettiin kuolemaa sairaalassa, joka ei silloin sitten tullutkaan.

Suhtaudun kuolemaan myös erikoisesti, kiinnostun henkirikostarinoista ja kaikesta kuolemaan liittyvästä. Se on vähän kuin toinen luonto, vaikka itse olen terve.

Niin ja tuo syöpä oli perinnöllinen, mutta ainakaan vielä en ole sairastunut.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   20.10.19 13:15:12

Muistelo: voi kauhee mikä lapsuus, pimeet vanhemmat

Lähettäjä: Hip 
Päivämäärä:   20.10.19 13:28:11

Kesken syöpähoitojen ei lasta saateta alulle. Sen aikaa sinulla on aikaa miettiä; elät nyt sen miehen kanssa - vai elätkö? Jos hoidot eivät tehoakaan, on asia sillä selvä. Jos tehoavat, on mahdollisuus lapseen.

Jotenkin karu ajatus, että lapsihaaveen takia jättäisi rakkaansa. Mustavalkoistahan tämä ei ole ja asiaa vaikeuttaa, kun ei ole mitään tietoa, kauanko tilanne pitkittyy.

Kuitenkin, kun ei ole varmuutta siitäkään, onnistuuko raskaus itselläkään. Mikä olisi fiilis, jos jättää miehen yksin kuolemaan ja etsii toisen (onko sen hyvän isäkandidaatin löytyminen varmaa? Ja jos yksinhuoltajuus pelottaa, niin ensisijaisesti pitäisi löytyä kumppani, jonka kanssa jakaa loppuelämä... jollei jollakulla ole jotain vakavaa sairautta, jonka vuoksi tulee vaihdetuksi terveempään...) ja sitä jälkikasvua ei tulekaan?

Onko lapsi pakko saada? Voisiko elämä olla hyvää ilmankin?

Vaikeita asioita.

Lähettäjä: Firebird 
Päivämäärä:   20.10.19 13:38:45

Ei se yksinhuoltajuus ole maailmanloppu. Kyllä lapsesta voi kasvaa tolkun ihminen myös yhden vanhemman perheessä.

Lähettäjä: h 
Päivämäärä:   20.10.19 13:46:41

Ensin odotatte että hoidot loppuu, jos mies siitä tervehtyy niin yrittäkää sitten lasta. Jos ei hoidot auta, en yrittäisi. Vaikka miehellä olisi elinaikaa jäljellä, ei hän syöpää sairastavana jaksa lasta hoitaa. Ja lapselle on kamala menetys kun isä kuolee, saati katsoa kuolevaa isää.

Lähettäjä: Mari 
Päivämäärä:   20.10.19 14:08:29

Kysykää asiasta myös lääkäreiltä. Sytostaatteja jos saa, niin silloin ei lapsia tehdä, mutta onko niissäkin joku varoaika hoitojen loputtua, en tiedä.

Lähettäjä: mä 
Päivämäärä:   20.10.19 15:19:52

Ainakin meillä sytostaateista sanottiin, et puoli vuotta pitää odottaa lopettamisen jälkeen. Ja miehellä tosi pieni viikottainen annos, ei voi puhua samasta määrästä syöpähoitohin verrattuna lainkaan.

Lähettäjä: Kimblewick 
Päivämäärä:   20.10.19 15:36:58

Itse olin raskaana, kun puolisolla todettiin syöpä. Toinen lapsi jäi sen vuoksi hankkimatta. Puoliso kuoli muutamaa vuotta myöhemmin. Olihan se rankkaa aikaa, mutta en olisi kumppania jättänyt selviämään yksin. Siihen myllerrykseen emme kuitenkaan edes harkinneet toisen lapsen alulle saattamista.

Lähettäjä: piip 
Päivämäärä:   20.10.19 16:23:05

Jos molemmat haluatte lapsen, niin kannattaa toki harkita. Onko sinulla tukiverkostoa, joka voi auttaa vaikeina aikoina?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.19 17:30:26

Tämä on nyt vähän karusti sanottu, mutta kun sulla on ikää noin vähän, niin teillä on hyvin aikaa odottaa, tehoaako miehen hoidot vai jatkatko sinä sitten matkaa yksin. Silloinkin sulla on vielä aikaa löytää kumppani, jonka kanssa saada lapsia.

Lähettäjä: aa 
Päivämäärä:   20.10.19 17:55:09

Aikaa ei ole hukattavaksi jos olet jo pian 40v. Hedelmällisyys on jo alkanut laskea nyt kun olet 35v. Tee lapsi lahjasiittiöillä,jos miehesi selviää tuosta sairaudesta hän aivan varmasti pitää lasta omanaan,sehän on hänen! MUTTA kadut jos et tee nyt lasta. Yksinhuoltajia on tuhansia ja tuhansia,hyvin he pärjäävät,vai oletko ihan avuton nainen??

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.19 18:18:22

aa: Aloittaja on kylläkin noin 25-vuotias, koska on "kolmenkymmenen puolivälissä". 35-vuotias olisi neljänkymmenen puolivälissä.

Lähettäjä: Kimblewick 
Päivämäärä:   20.10.19 18:26:24

"Yksinhuoltajia on tuhansia ja tuhansia,hyvin he pärjäävät,vai oletko ihan avuton nainen??"

Ei ole sama olla leski kuin yksinhuoltaja. Esim. maistraatti- ja muut raha-asiat kuormittavat ihan eri tavalla surun lisäksi.

Aloittajan kannattaisi ainakin mennä naimisiin, jotta saisi oikeuden perhe-eläkkeisiin, jos pahin tapahtuu.

Lähettäjä: Surupusero 
Päivämäärä:   20.10.19 18:28:25

Kiitos kaikille vastanneille. Mielipiteenne ovat herättäneet ajatuksia, vaikka yhtä oikeaa vastausta ei tässä tilanteessa varmasti liene olemassakaan. Kiitos varsinkin teille, jotka olette jakaneet omakohtaisia kokemuksia. Rankkoja kokemuksia. Hienoa kuitenkin, että olette selvinneet.

Kysyjille vielä: yhteen olemme muuttaneet pari kuukautta takaperin. Viivalle: ikää minulla 35, miehellä vuoden vähemmän. Olisi ihanaa ajatella että aikaa vielä on, mutta se lienee täysin tuuripeliä. Tukiverkkoa olisi jonkin verran.

Hoidot on jo aloitettu, eli ensin täytyy odottaa niiden yli ja toivoa parasta. Pelko toisen puolesta on kova. Eivätköhän ajatuksetkin ala selvitä pahimmasta järkytyksestä toivuttua.

Lähettäjä: Surupusero 
Päivämäärä:   20.10.19 18:30:58

Viiva: laitoin iät epäselvästi, anteeksi. En edes ajatellut, että tuon voi tulkita molemmin tavoin.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.19 18:31:51

Surupusero: Pahoittelut, että kommenttini ei ollut kovin osuva. Kirjoitit aloituksessa olevanne kymmenen vuotta nuorempia, ja kirjoitin vastineeni sen perusteella.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.10.19 18:39:56

"Kolmenkymmen puolivälissä" tarkoittaa kyllä aina noin 25-vuotiasta, ei milloinkaan 35-vuotiasta. Jos 35-vuotias olisi "kolmenkymmenen puolivälissä", samalla logiikalla 25-v. olisi "kahdenkymmen puolivälissä", 15-v. "kymmenen puolivälissä" ja 5-vuotias ei sitten ilmeisesti syntynyt ollenkaan.

Voimia teille, olitte minkä ikäisiä tahansa.

Lähettäjä: Mies ei omalla 
Päivämäärä:   20.10.19 20:08:17

Asia on monisyinen, mutta spermaa olisi tietty ollut hyvä ottaa varuiksi talteen. Jos syöpä on vain huonoa tuuria eikä perinnöllinen, niin en näe mitään syytä miksi sitä ei voisi käyttää. Asia erikseen mikä on miehen mielipide asiaan. Se teidän täytyy keskustella.

Lapsia syntyy teiniäideillekin ja kyllä elämä kantaa. Itse en miehenä tuossa tilanteessa ehkä lasta haluaisi, koska luopumisen tuska olisi suuri jos huonosti käy. Mutten haluaisi jättää naista takiani lapsettomaksikaan. Saattaisin kehottaa etsimään uuden miehen tai ehdottaa että hankitaan lapsi kun mahdollista.

Kyllä normaali yhden lapsen äiti aina lapselleen isähahmon löytää, jos riittää että mies on kunnollinen jne.

Lähettäjä: aa 
Päivämäärä:   20.10.19 20:48:14

Kyllä kolmenkympin puolivälissä ON 35V.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.10.19 01:14:38

aa: Miten olisi mahdollista, että 35-vuotias olisi "kolmenkympin puolivälissä"? Kuten edellä jo kirjoitin, 5-vuotias on (ensimmäisen) kymmenen puolivälissä. 15-vuotias on toisen kymmenensä eli kahdenkympin puolivälissä, koska on jo yhden vuosikymmenen ylittänyt, mutta ei ole vielä kahtakymmentä. Vastaavasti 25-vuotias on kolmenkympin puolivälissä, koska on ylittänyt kaksi vuosikymmentä, mutta ei ole vielä kolmeakymmentä. Pysähtyykö ikääntyminen siihen vai miten on mahdollista, että sekä 25-vuotias että 35-vuotias ovat molemmat kolmenkympin puolivälissä?

Jos tämä on vieläkin epäselvää, voi verrata tuota "5-vuotias on kymmenen puolivälissä" siihen, että jos matkaa on 100 kilometriä, niin puolivälissä ollaan 50 kilometrin kohdalla (eikä vasta sitten, kun on kuljettu 150 kilometriä).

Toisaalta täällä HT-netissä on suorastaan tapana vääristellä kaikkia tietoja, joten eipä sillä niin ole väliä, minkä ikäinen aloittaja on. :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.10.19 09:29:37

Nillittäjät sekoilevat.

Kolmannen kymmenen puolivälissä on tuo 25v. Mutta kolmenkymmenen puolivälissä 35 v.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.10.19 09:32:49

Rautalangasta. Kun ihminen on toisella kymmenellä, hän on esim 11v. Mutta kun hän on kaksikymppinen, niin esim 21v. Aloittaja kirjoitti ihan oikein.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   21.10.19 11:05:21

Olisikohan mitenkään mahdollista, että vaikka kunnioituksesta aloittajan melko vakavaa tilannetta kohtaan, riitelisitte oikeaoppisista ikäilmauksista ja muista aiheeseen liittymättömistä jutuista jossain muussa ketjussa, sellainen on helppo perustaa itsekin. Toki oletan että tällainen toive on varmaan jollekin nyt tosi tosi loukkaava ja täähän on keskustelupalsta jne jne, mutta silti uskallan tämän nyt esittää.

Mies ei omalla on kanssani samoilla linjoilla. Nyt on varmaan tärkeintä katsoa miten hoidot tehoavat ja jättää lapsimietteet siihen, kun nähdään miten käy. Ei ole ajankohtainen asia kun hoidot on jo alkaneet. Asia kerrallaan.

Lähettäjä: Kp 
Päivämäärä:   21.10.19 16:41:51

Tuttavapariskunnan mies sairastui syöpään, kun heillä oli pieni vauva.
Hoidot tehosivat, ja seuranta-aikaa meni vuosia.
Lääkäriltä tuli lausunto, että syöpä on selätetty ja mies oli virallisesti terve (siis se 5 vuotta tuli täyteen).

Pariskunta päätti hankkia toisen lapsen.
Kuitenkin syöpä uusi rajuna, ja mies menehtyi 2 kuukautta uuden vauvan syntymän jälkeen.

Tämä nainen oli äärimmäisen onnellinen myös toisesta lapsesta, ja myös siitä, että mies ehti nähdä toisen lapsensa.
Toisen lapsen hankkiminen on kuulemma ollut elämän paras päätös.

Elämässä kun ei koskaan voi tietää miten käy.
Yksinkin pärjää lapsen kanssa, ja jos sitä lasta oikeasti haluaa, se voi olla elämän tärkein ja paras asia.

Lähettäjä: Virgo 
Päivämäärä:   21.10.19 17:01:36

Jos olette asuneet yhdessä vasta pari kuukautta, ei lapsi ole muutenkaan vielä ajankohtainen. Saati sitten kesken syöpähoitojen.

Lähettäjä: Kkk 
Päivämäärä:   21.10.19 17:02:50

Vuosikymmen 30 sisältää vuodet 30 - 39.
Jos ihminen on kolmenkymmenen puolivälissä, hän on noiden vuosien puolessavälissä, eli noin 35.

Jos ajatellaan vuosia ajanlaskussa, esim vuosikymmen -80 on tuon vuosikymmenen vuodet, siis 1980 - 1989.
Ja vuosikymmenen -80 puoliväli on noin 1985.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.10.19 19:58:16

Ei tätä kukaan ulkopuolinen voi sanoa. Mutta henkilökohtaisesti sanoisin, että hankkikaa lapsi, jos se jossain vaiheessa on mahdollista. Kun läheinen kuolee niin se voi olla hyvin suuri lohtu seurata sellaista, jolla on vielä koko elämä edessä. Miehestä jäisi sinulle jotain todella rakasta ja lapsessa näkyy myös mies, joten tavallaan hän ei koskaan kokonaan kuolisi. Lapset on ainut tapa jäädä jollain tavalla elämään. Jos mies siis edes kuolee, jos hän selviää niin lapsi on myös silloin ihana asia. Varmasti lapsiaika olisi äärimmäisen rankkaa, mutta niin se on joka tapauksessa ja jos saa apua tarvittaessa niin siitä kyllä selviää. Pienet lapset myös sietää hankalia asioita yllättävän hyvin eikä lapsilla ole samanlaista kuoleman pelkoa tai ahdistusta sen lopullisuudesta kuin aikuisilla. On monta kertaa osoitettu, että lapset selviää läheisen kuolemasta helpommin kuin aikuiset. Itseasiassa oma kokemus on, että mitä nuorempi ihminen sen paremmin selviää menetyksistä. Joten en jättäisi lasta tekemättä vain siksi, että hän voisi joutua näkemään vanhemman kuoleman ja olemaan ilman isää, niin voi käydä kenelle tahansa koska tahansa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   24.10.19 23:11:04

Mitenkään väheksymättä isän mahdollista menetystä, minusta on älytön ajatus, että olisi jotenkin parempi olla syntymättä ollenkaan kuin syntyä ja menettää isänsä. Ei se nyt sentään NIIN kamala asia ole, että lapsen koko olemassaolo jäisi negatiivisen puolelle. Elämässä on ihan hirveän paljon hyvää joka tapauksessa, ja tosiaan, isästä jää kuitenkin osa elämään lapsessansa. Sillä tavalla isä kulkee lapsen mukana joka tapauksessa, kuten myös äidin muistoissa ja kertomuksissa.