|
Lähettäjä: Mamaa
Päivämäärä: 20.8.19 01:27:57
Iltaa sennupalstalle,
Täällä yksi väsynyt äiti kyselee toisten ajatuksia, neuvoa, vertaistukea. Olen aivan valtavan ihanan pojan, vajaa 1,5 v, äiti. Poika on touhukas, herkkä, iloinen ja pääosin "helppo" lapsi. Omaa tahtoa alkaa löytyä ja nukkumisen kanssa on viime aikoina ollut vähän enemmänkin haasteita. Muuten lapsi on kuitenkin aina ollut todella tyytyväinen, ei sairauksia tms. Eli ei sinänsä mitenkään erityisen vaativa hoidettava, ja siksi tuntuukin vähän tyhmältä, että nyt olen näin väsynyt. Hoidan lapsen ja kodin käytännössä lähes yksin; mies tekee jotain pieniä kotitöitä ja on lapsen kanssa n. 2 x vko ~1,5 tunnin ajan sillä aikaa, kun minulla on harrastus. Tuon olen aloittanut vasta lapsen oltua yli vuoden, siihen asti olin hyvin vähän erossa lapsesta. Vieläkin muita menoja hyvin harvakseltaan enkä lasta mielelläni jätä.
Nyt viime aikoina olen tosiaan ollut väsynyt. Jo pidempään arki on tuntunut sinnittelyltä ja koko kesän enemmän ja vähemmän vaivanneet unipulmat alkavat painaa aika kovasti. En ole nukkunut täyttä yötä kertaakaan heräämättä lähes puoleentoista vuoteen. Olen lapsesta asti tarvinnut paljon unta eikä 8 h yöunet tunnu olevan riittävästi vielä näin aikuisenakaan. Olenkin ollut yllättynyt, kuinka hyvin olen univajetta lapsiarjessa kestänyt. Myös pinnani on pidentynyt huooomattavasti siitä, mitä se joskus aiemmin oli. Viime aikoina olen kuitenkin huolestuneena huomannut, että ensimmäisiä kertoja välillä olisi tehnyt mieli huutaa lapselle (mitä en ONNEKSI ole tehnyt!!). Esimerkiksi eräs aamu meillä oli vähän kiire lähteä sovittuun menoon. Yritin laittaa itseäni ja lasta valmiiksi, mutta tämänikäiselle tyypillisellä tavalla lapsella oli vauhti päällä eikä kaikki mennyt sujuvasti äidin ajatusten mukaan (kuten ei tietenkään kuulukaan!). Siinä välillä teki mieli korottaa ääni, että nyt ole hetki paikallasi ja kuuntele äitiä. Noista ajatuksista tulee heti tosi paha mieli, kyllähän lapsi ne varmasti jotenkin vaistoaa, vaikka sitä ei lapselle päätyisi purkamaankaan :/
Edellä mainitut tilanteet ovat nyt siis vähän toimineet hälytyskellona sille, että voimat alkavat oikeasti olla aika vähissä ja asiaan pitää puuttua ennen kuin oikeasti hermostun lapselle. Ongelmaksi tässä muodostuu se, etten tiedä, mistä lähteä liikkeelle...
Yksi pulma on varmaan se, että olen ehkä tehnyt itsestäni liian "korvaamattoman" (omassa mielessäni). Mies on vienyt joskus lasta vaunulenkeille silloin, kun lapsi vielä nukahti rattaisiin, ja äitini on lapsen nukuttanut kerran. Muuten kukaan muu ei ole ikinä nukuttanut lasta. Jos lapsi on jonkun muun kanssa, olen huolissani, osaavatko huomioida mahdolliset vaarat, pitää lasta tarpeeksi silmällä jne. Vaikka toki tämänikäisen kanssa sattuu ja tapahtuu enkä minäkään pysty lasta joka kolhulta suojelemaan.
Lähipiiriä löytyy, mutta koen avun pyytämisen hankalaksi. Jotenkin päähäni on iskostunut kuva, että yksin olisi pärjättävä tai olen muuten jotenkin huonompi. Omat vanhempani ovat erittäin välittäviä. Kuitenkin toinen asuu kaukana ja toinen on kiireinen työelämässä, joten en haluaisi vaivata ja lisätä heidän työtaakkaansa. Miehen vanhemmat ovat eläkkeellä, mutta muuten kiireisiä. He ovst myös sen verran vieraampia minulle ja lapsenhoitotapamme tuntuu vähäne eroavan, joten isommin avun pyytäminen tuntuu sekin hankalalta. Joskus käyvät leikkimässä lapsen kanssa, että minä saan siivottua, mikä on tosi mukavaa.
Kotona näen jatkuvasti asioita, jotka olisi pitänyt hoitaa (pestä lattiat useammin ja pyyhkiä pölyjä, järjestellä kaappeja, sisustaa mukavammaksi, myydä vanhoja vaatteita...) Tuntuu, että työtä on reilusti enemmän, mitä ehdin tehdä, mutta samalla oma jaksaminen huutaa lepotaukoa, hetken hengähdystä. Huomaan myös olevani erittäin yksinäinen. Minulls ei hirveästi ole samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja vanhojenkin kavereiden kanssa on välit vähän etäiset nykyään. Kaipaisin hyvin paljon esimerkiksi oman perheen seuraa. Näenkin perhettäni jonkin verran, mutta viikossa on yleensä useita päiviä, kun sosiaalinen kontaktini rajoittuu lapseen, mieheen ja kaupan kassaan. Aiemmin liikuimme lapsen kanssa paljonkin esim. kaupungilla, mutta viime aikoina siitäkin on tullut hirmu rankantuntuista. Lisäksi vähän jännitän lapsen kanssa eri paikkoihin menemistä ja pelkään aina, että jokin menee vikaan, lapsi ei viihdy tms. Muutenkin pelkään sitä, jos jokin menee vähän pieleen, esim. lapsen unet venähtävät niin, että alkavatkin vasta myöhemmin. Pelkään myös sitä, miten erilaiset asiat vaikuttavat lapsen kehitykseen, henkiseen hyvinvointiin jne. (Onko tarpeeksi vai liikaa aktiviteettia, ulkoileeko tarpeeksi, syökö tarpeeksi monipuolisesti, nukkuuko riittävästi, osaanko olla tarpeeksi hyvä äiti jne.)
Anteeksi sekava teksti, kellonaikakin jo vaikuttaa. Ehkä täällä joku auttaisi tätä äitiä näkemään oman kuplan ulkopuolelle?
|