|
Lähettäjä: myös
Päivämäärä: 15.6.19 18:24:50
Sama juttu ja sairauslista, kuin riipillä. Sain lopulta monen vuoden taistelun jälkeen diagnoosin PTSD ja vielä piti taistella, että pääsin traumaterapiaan. Sen kautta tilanne ja olo alkoi purkaantua. Sain paljon työkaluja, miten ja mitä tehdä esim fläsäreiden tultua, jotka usein olivat se triggeri sille paniikille, kuten riipilläkin. Jälkikäteen näen oireilun yks-yhteen trauman jälkitilana.
Traumaattisesta tapahtumasta on nyt yli 20v, terapian päättymisestä alle 5v. Meni siis yli 15v, että sain apua. Tällä hetkellä elämä on tosi kevyttä ja ihanaa.
Jatkuvasti saan pitää kuitenkin itseäni silmällä ja mielessä kaikki oppimani työkalut, mutta tarve on vähentynyt huomattavasti ja pienemmillä jutuilla saan tilanteet menemään ohi kohtuullisen oireettomasti.
Hyvä, että olet päässyt kriisiterapiaan, toivottavasti se jatkuu tarpeeksi pitkään. Prosessi on hidas ja raskas, mutta sen arvoista. Ja luulisin, että tilannetta helpottaa, että saat apua nyt heti asiaan.
Sinänsä sairauden nimike ei ole aina se tärkein, tärkein on, saatko sitä apua, mitä tarvitset. Tietenkin oikeanlaisen avun saanti, ainakin teoriassa, on helpompaa, jos nimike on oikein. Mutta siihen ei kannata juuttua, mikäli jo saamastasi avusta on hyötyä.
Itsellä oli monenlaisia apukeinoja. Yksi tärkeimmistä oli rentoutusharjoitukset säännöllisesti. Alkuun monta kertaa päivässä. Niillä opettelin pienissä erissä tavallaan luottamaan taas elämään. Erilaisia harjoituksia on juutuubissa vaikka kuinka paljon. Toinen mistä oli apua, varsinkin fläsärin aikana tai jälkeen, oli läsnäoloharjoitukset. PTSD:n oireiluun kuuluu, että fläsärin aikana ikäänkuin mieli palaa traumahetkeen, oli se sitten viikko sitten tapahtunut tai 20v sitten tapahtunut, mutta mieli elää sitä hetkeä, kuin se tapahtuisi parhaillaan. Eli on erilaisia harjoituksia palauttaa mieli takaisin tähän hetkeen ja tajuta, että silloin oli kyllä hätä, mutta nyt ei ole enää.
Vaati todella paljon harjoituksia, uskoa ja heittäytymistä palauttaa usko elämään ja siihen, että elämä kantaa. Vaikkakin edelleen ei minullakaan ole sellaista lapsenomaista luuloa, ettei minulle mitään satu, todellakin tiedän, kuinka pienestä voi asiat olla kiinni, mutta se ei enää hallitse minua, eikä tekemisiäni. Se ei ole enää pelkoa, vaan lähinnä toteamus mielessä. Ehkä tavallaan hyvällä tavalla muistuttaa elämään ja nauttimaan tästä hetkestä niin täysillä, kuin se kulloinkin on mahdollista.
Tsemppiä aloittajalle ja riipille, ja muille samassa tilanteessa rämpiville. Kyllä se aurinko paistaa risukasaankin. Paljon pitää tehdä töitä sen eteen ja löytää oikeanlainen apu.
|