|
Lähettäjä: ...
Päivämäärä: 19.11.17 14:33:49
Minulla on tälläinen ahdistuja puolisona. Sanonpa vaan että rankkaa on, mutta sitten on ne toiset asiat jotka pitävät meidän yhdessä. Jos voisi tavallaan jälkikäteen päättää olisinko lähtenyt tähän jos olisin tiennyt miten asiat muuttuvat vuosien varrella, niin olisin valinnut toisin. En koe tarvetta erota, mutta on tämä melko kuluttavaa elämää välillä.
Alkuun kaikki näytti ihanalta, olimme avoimia, onnellisia ja puhuimme ihan kaikesta. Ahdistujapuoli alkoi tulla näkyviin vasta noin puolen vuoden kuluttua suhteen alkamisesta. Ehkä se oli juuri sitä että toiselle haluaa näyttää parhaat puolensa ja olla samanmielinen, luoda unelmia kun ollaan ihastuneita. Mies vaikutti emotionaalisesti vakaammalta kuin todellisuudessa on. Missään vaiheessa en ole epäillyt hänen tunteitaan, mutta nyt kun katson taaksepäin niin näen monta tilannetta jossa olen tuntenut olevani "hylätty" ja "yksinäinen", koska kriiseissä mies vetäytyy helposti kuoreensa.
Aika ei ole auttanut, itseasiassa sanoisin että se on jopa pahentanut tilanteita. Tuntuu että mitä vanhemmaksi ahdistuja tulee, sitä enemmän hän on oppinut välttelevää käytöstä sellaisissa asioissa jotka aiheuttavat hänelle hankalaa oloa tai muuten tuntuvat vaikeilta ja ahdistavilta. Luulen että olen puolisona jopa pahentanut käytöstä sillä, että olen tehnyt asioita hänen puolestaan ihan vain siksi että ne tulisi tehtyä ja hän on taas vähänniinkuin minun huomaamattani sysännyt ne minulle.
Tässä on yksi esimerkki, se voi kuulostaa naurettavalta eikä edes kovin suurelta, mutta kuvaa jokapäiväisiä tilanteita joissa ahdistuminen ja angstailu käy puolison hermoille:
Vaihdoimme nettiliittymää ja vanha modeemi piti postittaa takaisin operaattorille. Mies liikkuu enemmän postikonttorin suunnalla, joten nakitin homman hänelle. Pakkaaminen, pakettiin palautustiedot (merkkiä ei tarvinnut ostaa) ja vie henkilökohtaisesti tiskille jossa merkitsevät asiakaspalutuksena.
Jokapäivästä ja helppoa, eikö?
Viikon päästä mies oli saanut modeemin pakettiin mutta ei ollut vielä postittanut sitä. Lähdimme kaupoille ja sanoin että ottaa paketin mukaan, viedään se samalla. Autossa mies alkoi jo stressata siitä, että onko se kunnolla pakattu, entä jos paketti aukeaa postissa? Totesin että kyllä se pysyy, vie nyt vaan. Ajoimme pikkukaupalle jossa oli Postin tiski ja itse menin palauttamaan pahveja ja mies lähti käymään kaupassa vain palatakseen hetken päästä paketti kädessä takaisin. "En kehtaa viedä sitä kun en tiedä voiko sen palautuksen tehdä täällä" hän totesi. Olimme muutenkin menossa isolle kaupalle ja istuin jo autossa, joten sanoin että hyvä on, voi sen sinne isoonkin postipisteeseen viedä jos se tuntuu helpommalta.
Parkkihallissa alkoi angstaus. Ei kehtaa viedä, paketissa on huonoa käsialaa, entä jos se aukeaa? Ei ole käynyt suihkussa tänään, tuntuu ahdistavalta. Tässä vaiheessa nappasin paketin ja vein sen tiskille. Mies oli taas sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kehtasi käydä ihan hyvin kaupassa ja maksaa ostokset. Mutta kun se paketin vieminen tiskille on niin kamalaa kun sitä ei ollut tehnyt koskaan ennen. Kaikenkaikkiaan vastaavia pikkuasioita tapahtuu viikottain ja minusta tuntuu välillä että olen ainoa aikuinen koko talossa. Toisinaan mies on taas kiva, ihana ja hoitaa sellaisia asioita joita normaalielämään kuuluu. Ainiin, paitsi jos ahdistaa. Jos on vaikka viikon kuluttua lääkärikäynti - ahdistaa, ei voi siivota kun pitää keskittyä johonkin ettei ahdista. Voi hyvä helkkari soikoon.
Älä lähde mukaan tuollaiseen, ei se siitä parane - paitsi vaihtamalla. Jos luottamuasiat on sulle jo nyt vaikeita niin kuset omille kintuillesi ottamalla toisen samanlaisen, ahdistujaan kun ei voi luottaa perusarjessa. Se nyt on tietty, että se tuskin sinua pettää koska ajatus siitäkin ahdistaa liikaa, mahdolliset seuraukset ja se mitä kaikki muut ajattelevat ;)
|