|
Lähettäjä: tpto
Päivämäärä: 8.11.26 13:50:25
Minä hain itselleni diagnoosin 10 v sitten, kun tarvitsin lääkityksen helpottamaan oireissa, kun elämä oli aika mahdotonta vaikka kuinka koitin omin keinoin pitää arjen hallussa. Sivuvaikutusten vuoksi en voi lääkettä päivittäin käyttää, mutta sen verran mitä voin, siitä on kyllä apua.
Diagnoosin taakse piiloutumista en sen sijaan ymmärrä, eli käyttäydytään huonosti, möläytellään törkeyksiä, eikä edes yritetä saada mitään onnistumaan vaan perseillään, että "mulla on ADHD". Niin on mullakin, mutten silti ole noin typerä ja törkeä tai pasko asioita.
Minulla ja siskollani on todennäkösesti molemmilla ADHD, mutta vain minä olen diagnoosin hakenut. Siskonikin ehkä kannattaisi... Hän on meistä ehkä enemmän ollut lapsesta asti "tyypillinen ADHD", mutta on aina tykännyt lukea ja oli koulussa 9-10 oppilas, joten... Hänen yhdellä lapsellaan on diagnosoitu ADHD.
Meidät kasvatettiin kotona niin, ettei voinut perseillä. Kotona oli säännöt ja rutiinit ja niitä noudatettiin. Syötiin ruokapöydässä, ei saanut vaeltaa. Tavaroilla oli paikka ja ne piti palauttaa paikoilleen. Jos joku oli hukassa, se piti itse etsiä. Vanhemmat ei todellakaan auttaneet, vaan sanoivat tylysti, että mihin olet jättänyt sen ja mene etsimään. Eikä auttanut jättää etsimättä, kun sitä piti etsiä niin kauan että löytää ja kun oli löytänyt, niin piti tulla näyttämään että löytyi ja kertoa, että mistä löytyi.
Opimme siis siskoni kanssa aika äkkiä pitämään tavaroista huolen. Jos esim. sakset ei olleet siellä missä piti ja vanhemmat niitä tarvitsivat, niin vastaassa ei ollut lässyttävä vanhempi joka etsii sakset meidän puolesta vaan vihainen tokaisu, että missä sakset on ja nyt tänne ne sakset, ja sitten me etsimme niitä saksia niin kauan että löytyi ja se joka oli ne sakset jättänyt palauttamatta paikalleen, sai siskonsa vihat niskaan kun vanhemman raivo oli hänen syytään :D Toki jos käytimme niitä saksia tuolloin, niin silloin tietenkään vanhemmat ei raivonneet, vaan niitä saksia sai käyttää.
Nykyisten lässyvanhempien mielestä tuollainen "natsikuri" on ihan kamalaa, kun nykyään lasten kanssa pitää olla kaveri ja lasta auttaa kaikessa ja ei saa olla koskaan paha mieli. Vanhemmalla kyllä saa olla paha mieli, kun lapsi ei mitään opi eikä pyytäessääkään tee, mutta lapsen kanssa etsitään kadonneita tavaroita lässyttäen monta tuntia ja ostellaan joka viikko uudet kadonnneiden tilalle...
Minun mielestäni tuo meillä käytössä ollut tapa "etsi itse niin kauan että löytyy" ja jos ei löydy, niin ostaa itse uuden. Jos huithapelina hajottaa koko ajan omaisuuttaan niin vanhemmat ei uusia osta, ja esim. kadonneiden silmälasien tilalle lapsi ostaa itse uudet tai maksaa edes omavastuun omista viikkorahoistaan.
Meillä ei silmälaseja kadonnut tai rikkoontunut, niistä osasimme pitää huolen. Kerran joku päiväkotikaveri huitaisi siskoni lasit lattialle kun siskoni laittoi lasit takanaan olevalle pöydälle siksi aikaa, että saa villapuseron päälle. Tuo poika riehui ympärillä, tönäisi siskoni kumoon ja huitaisi lasit lattialle ja talloi ne niin että katkesivat. Tilanteella oli silminnäköijöitä ja äitini sanoi pojan vanhemmalle, että ei ollut kivasti tehty vaan nyt nuo lasit pitäisi korvata. Lapsen äiti oli "höpö höpö, vahinkoja sattuu" -meiningillä, mutta äitini sanoi, ettei ihan mitä tahansa vahinkoja saa sattua ja jos riehuu tuolla tavalla, että tönii jonkun kumoon, niin pitää osata pyytää anteeksi ja korvata vahingot. Tuo poika ei edes pyytänyt anteeksi. Lopulta pojan äiti suostui maksamaan vakuutuksen omavastuun, eikä tuo poikakaan enää töninyt ketään :DD
Olen 2 v siskoani nuorempi, näin tuon tilanteen vierestä ja olin samassa pk-ryhmässä, poika oli minun ikäiseni.
|