Lähettäjä: Ikuiset traumat 
Päivämäärä:   29.10.26 18:12:34

Rakas lapseni on elossa. Sytostaatit on lopetettu pari kk sitten ja elämä hymyilee. Iso helpotus tietysti!
Minä sain tästä kaikesta syvät traumat. En tiedä miten tai mihin näitä purkaisin.
Esimerkkinä tästä se, että lapseni oli kolhaissut jalkaansa johonkin ja saanut pari mustelmaa sääreen. Menin ihan paniikkiin. Oli pakko lähteä ulos. Rukoilin polvillani huutaen ja itkien, ettei leukemia olisi uusinut. Ihan kamalaa! Parista mustelmasta.
Mielessäni juoksivat vain uudet hoidot ja tilastollinen mahdollisuus selvitä uusineesta syövästä.
Pelko oman lapsen menettämisestä on niin valtavan voimakas tunne, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen saman kokenut.
Löytyisikö täältä vertaistukea?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.10.26 18:13:59

Ehdottaisin ihan ammattiapua jos se on mitenkään vaihtoehto sinulle.

Reaktiosi on kuitenkin todella ymmärrettäviä! Mutta onhan elämä todella raskasta jos tuolla lailla reagoi normaaleihin kolhuihin joilta ei vaan voi välttyä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.10.26 18:27:27

Täysin ymmärrettävä reaktio, kun perusturvallisuutesi on järkkynyt niin kovasti!

Itsekin syövän sairastaneena kaikki oireet pelottaa kovasti.

Kannattaa ehdottomasti käydä juttelemassa ammattilaiselle.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   29.10.26 18:28:58

Olisikohan jollain syöpäyhdistyksellä vertaistukiryhmiä tms? Omaisille on kaikenlaisia olemassa.

Lähettäjä: Veeras 
Päivämäärä:   29.10.26 18:41:00

Sanoisin myös, että se ammattilaisen apu ei tuossa varmasti ole pahitteeksi - sulla on oikeasti ollut tosi raskasta läpikäytävää, eikä se varmasti unohdu hetkessä. Mutta hei, ihan mielettömän ihanaa, että tilanne on nyt hyvä <3 Tsemppiä!!

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   29.10.26 18:47:06

Kannattaa mennä johonkin vertaistukiryhmään. Syöpä siitä ikävä että jää tuo uusiutumisen pelko vaikka sairaus hoidettu. Voimia. Syöpä raskas myös läheisille.

Lähettäjä: Rapunzel 
Päivämäärä:   29.10.26 19:02:42

Olen itse lapsena /nuorena pitkän ja vaikean leukemiasodan selättänyt. Olen nyt 23v. Äitini menee edelleen stressiin, jos näkee minulla esim mustelman, näytän hänen silmiinsä liian kalpealta tai sairastan flunssaa yli vuorokauden (eli toisin sanoen murehtii joka kerta kun olen kipeä). Yritän parhaani mukaan aina rauhoitella häntä, mutta ymmärrän kyllä miksi hän on niin ylihuolissaan.
Leukemian ainoa ”valo” on ollut se, että se teki minun ja äitini suhteen todella lujaksi ja läheiseksi. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kuinka äitini on aina jaksanut pitää huolta minusta ja yrittänyt piristää tunnelmaa läpi rankimpienkin hoitojen. Vaikka olin tosi sairas, niin kyllä se tuntui hirveältä nähdä mitä tuskaa minun sairastamiseni aiheutti äidilleni ja myös koko muulle perheelleni. Toivottavasti pystyisin vielä joskus ”maksamaan” kaiken sen saamani välittämisen jotenkin takaisin äidilleni.
Äitini kävi silloin jonkinlaisessa syöpää sairastavien ja sairastaneiden lasten äitien vertaistukitapaamisissa ja ainakin minulle hän on sanonut, että koki ne hyödyllisiksi. Olisiko joku sellainen vaihtoehto sulle? Tai ehkä joku muu keskustelutuki tai terapiamuoto?
Hurjasti tsemppiä sinne, älä unohda kuinka vahva olet, yritä löytää joku sulle sopiva tapa saada vähän hermostoasi rauhoitettua ja muista pitää itsestäsi hyvää huolta <3

Lähettäjä: Ikuiset traumat 
Päivämäärä:   29.10.26 20:27:07

Rapunzel: kiitos noista sanoista. Itku tuli.

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   29.10.26 20:39:08

Onnittelut aloittaja, saitte selätettyä ison haasteen elämässänne! Mutta voin kuvitella miten tuosta jää kauheat traumat ja pelko että joutuu kohtaamaan samat kauhut uudelleen. Lapsen kärsimys ja menettäminen on vanhemmalle kyllä kauheinta mitä on. Hyvä neuvo täällä monella, etsi vertaistukiryhmä jossa voit purkaa ja jakaa huoltasi ihmisten kanssa jotka ovat joutuneet käymään samaa myllyä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.10.26 20:52:08

Älä jää ajatuksiesi kanssa yksin vaan ehdottomasti hae vertaistukiverkostoa!

Lähettäjä: mä 
Päivämäärä:   29.10.26 21:22:29

"Mene juttelemaan ammattilaisille", on kyllä niin paska neuvo.

Ei kukaan pysty ottamaan sitä pelkoa pois, mutta kai se laantuu. Eikö sulla ole ystäviä?

Lähettäjä: mitää 
Päivämäärä:   29.10.26 23:23:13

No nyt on aika iloita, että lapsi on terve. Ei ole oikein lasta kohtaan, että äiti panikoi edelleen ja lapsi samaistuu äitiinsä, että hän on vielä sairas. Tosi väärin lasta kohtaan.

Kerron samanlaisen äidin lastenklinikan sairaalapapista, joka työssään joutui kokemaan vauvan kuolleen verenmyrkytykseen. Ja omalle 2v lapselle nousi kuume, jolloin äiti tilasi ihan paniikissa ambulanssin. Lanssin lääkäri otti kokeet ja totesi ettei mitään hätää ole. Äiti ei tyytynyt tähän vaan vei lapsen sairaalaan tutkittavaksi jossa todettiin sama. Ja lapsi itki koko ajan, kun luuli että hänessä on jotain vikaa.

Lähettäjä: Ikuiset traumat 
Päivämäärä:   30.10.26 07:17:37

En näytä lapselleni näitä tilojani. Menen muualle jolloin mies ottaa ohjat.on minulla ystäviä, mutta eivät he osaa samaistua näihin tunteisiin.
Vertaistukiryhmä on, mutta siellä en edes viitsi valittaa näistä kun ryhmässä on monta lapsensa menettänyttä. Noihin kokemuksiin ei voi edes verrata kun meidän lapsemme selvisi.
Ammattiapuakin olen saanut, mutta sanon suoraan että veitsen käänteleminen haavassa pahentaa vain tilannetta.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   30.10.26 08:31:50

"Vertaistukiryhmä on, mutta siellä en edes viitsi valittaa näistä kun ryhmässä on monta lapsensa menettänyttä. Noihin kokemuksiin ei voi edes verrata kun meidän lapsemme selvisi."

Kokeile eri ryhmää tai etsi ryhmästä joku selviytyjä vanhempi, jonka kanssa jutella.

Lähettäjä: ### 
Päivämäärä:   30.10.26 08:41:47

Vertaisryhmät ei ole siitä hyviä paikkoja saada tuossa asiassa tukea, kun siellä on tosiaan niitä, kenelle ei ole käynyt hyvin.

Olisiko vaikka työterveyden kautta mahdollisuus käydä puhumassa jollekin ammattilaiselle. Se ei ole paska neuvo ollenkaan. Ei kukaan voi ottaa pelkoa pois, mutta ammattilainen osaa antaa työkalut käsitellä sitä pelkoa, pienentää sitä ja saada se laantumaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.10.26 09:56:09

Kokeile eri ammattilaista ja kerro suoraan, ettei halua liikaa käsitellä mennyttä ainakssn heti vaan ensisijaisesti etsit tapoja rauhoittaa itseäsi noissa tilanteissa.

Ja siis vaikka ymmärrän, että vertaistukiryhmiä ei varmaan voida ihan kauheasti määritellä, onhan tuo vähän hullua, että ei voi purkaa juuri niitä asioita, joihin sitä tukea vaatisi. Siis en sano, että pitäisi asiasta alkaa keskustella lapsensa menettäneiden edessä. Mutta voisiko syövästä parantuneiden vanhemmille olla joku oma ryhmä, jossa näitä tuntoja voisi purkaa. Eikö mene vähän vertaistuen idea, jos sielläkään ei voi omiin tuntemuksiin saada sitä vertaisten tukea.

Lähettäjä: Muu 
Päivämäärä:   30.10.26 09:59:14

Tuossa tilanteessa tuskin kannattaa käydä vertaisryhmässä, missä kuulee niiden juttuja, jotka ovat lapsensa menettäneet.... ne tarinat tuskin auttaa sua nyt, päinvastoin. Etsi joku muu ryhmä tai keskustelupaikka.

Lähettäjä: :( 
Päivämäärä:   30.10.26 12:57:28

Leukemia on todella raskas syöpä hoitaa. Hoidot kestävät lapsella 2,5v.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.10.26 13:17:22

Miksi ammattilaiselle jutteleminen on paska neuvo?

Lähettäjä: j 
Päivämäärä:   31.10.26 06:14:04

Minun lapselleni tuli vasta aikuisena vakava, parantumaton ja etenevä sairaus. Vielä on onneksi hyvässä vaiheessa. Leukemiaan sairastuneen lapsen äiti oli hyvä ystäväni, tai siis on ystävä vieläkin, vaikka enää en niin paljon olla tekemisissä. Ystävällä se on vaikea paikka, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa.

Oudon vähän tässä ketjussa on muistutettu siitä, että sinun pitäisi olla nyt iloinen siitä, että lapsesi on parantunut. Toivottavasti lopullisesti niin kuin ystäväni lapsi. Muita huolia on aikuiseksi ja jo itsekin monen lapsen äidiksi ehtineen lapsen kanssa ollut, mutta leukemia tai mikään muu syöpä ei ole vaivannut. Ole iloinen tästä päivästä ja siitä, että lapsesi on terve. Jos tulee joskus muutos pahempaan, sinä ehdit surra sitä sitten.