|
Lähettäjä: H
Päivämäärä: 29.10.26 11:44:52
Olen sellainen itsekin, mutta en ole voinut olla huomaamatta tätä. Etenkin, jos puhutaan herätysliikeuskovaisista, ei keskiverto tapakristityistä. Tuntuu, että vähintään joka toisella jokin diagnoosi mt-puolelta. Ja mitä heidän puheistaan saa irti, niin elämä tuntuu olevan lähinnä jotakin maailmanlopun tai taivaaseen pääsyn odottelua. Maailma paha, julma ja kylmä ja Jumala ankara ja koettelee. Paholainen sitä ja tätä. Abortti ja eutanasia ja itsemurha sitä ja tätä.
En voi sille mitään, että meinaa itsellenikin kaikki se suru ja mielenterveysongelmat tarttua, jos viettää aikaa ns. tosiuskovien kanssa. Siksi nämä porukat tuntuvat joskus vaikeilta. Vaikka olisi periaatteessa ihanaa olla osa jotakin tiivistä ja aktiivisesti toimivaa seurakuntayhteisöä, joita ehkä juuri ne herätysliikkeet tuntuvat eniten tarjoavan.
Eikö uskon pidä tuoda elämään iloa, ei jatkuvaa surua ja ahdistusta?
|