Lähettäjä: *** 
Päivämäärä:   28.10.26 04:51:03

Tuli mieleen tuosta toisesta topasta miten joku kyseli tavallaan lupaa suremiseen.

Miksi täytyy olla sellainen ilmapiiri ihmisten kesken että tunteita pitäisi hävetä ja kysellä niihin lupaa tai peitellä kovin jotta niitä eivät muut alkaisi negatiivisilla tavoin kommentoida, rääpiä, voivotella, kauhistella, ylenkatsoa, pitää negatiivisina?

Sama pätee myös niiden asioiden suhteen mistä pidämme ja mitkä kiinnostavat.
Osa ihmisistä suhtautuu negatiivisesti (sen ilmituoden) ei vain siihen että muillakin on tunteet vaan myös kaikkkeen sellaiseen, muilla on oma makunsa asioissa kuten mitään kiinnostuksen ja pitämisen aiheita. Minkään harrastamistakin pidetään epänormaalina. Se tietysti muistetaan tuoda myöskin julki.

En itse harrasta pyhiä, mutta en näe järkevää syytä raivota muille piparkakkutaikinoista tai - taloista. Nauttikoon ken tahtoo ja osaa. Sain tässä itse hiljan kerran omituisen myrkyllisen kommentin. Henkilön mielestä oli naurettavaa kenenkään ylipäätään naurettavaa touhua pitää nyt moisesta ja ylipäätään tehdä mitään "tarpeetonta". Minun kohdallani se sattui silloin olemaan musiikin kuuntelun harrastus. Jonkun toisen kohdalla jokin muu.

Joskus ei voi kuin klassisesti ihmetellä "Mitä ihmettä minä oikein juuri kuulin / luin?"

Miksi pitää olla niin negatiivista ja hapanta? Onko mahdotonta pitää pää kiinni asioista jotka eivät itselle edes kuulu?

Missä ihmisten kasvatus menee näin pieleen vai onko meillä niin paljon luonnevikaa kansassa?

Lähettäjä: *** 
Päivämäärä:   28.10.26 06:51:33

Tarkemmin ottaen vielä: muihin kohdistuvien, tarkoituksellisesti heitä maalittavien negatiivisten ajatusten ilmaisua kummasti pidetään hyväksyttävänä / normaalina.

Niiden arvostelun kohteina olevien muiden ihmisten ihan normaalin tunneskaalan olemassaoloa ja sen esiintuloa pidetään negatiivisina, arvosteltavavina, pilkattavina, hävettävinä. Sen ilmituomisessa ei näytä oöevan mitään estoja.

Erityisen paheksuttavana osa näyttää pitävän kaikkea mistä tulee ilmi jotka pitämistä, innostuneisuutta tai jonkiin / jonkun rakastamista. Se menee jotenkin näemmä niin että edes surua ihmisten tai lemmikkien menetuksestä ei saisi tuntea, saati nyt muiden rakkaiden asioiden menetyksestä, ylipäätään asioiden joihin on kiintynyt saati arjessa ilmetä mitenkään ihmisellä edes olevan sellaisia.

Osa paheksuu, väheksyy, tylyttää ja tuomitsee jopa muiden surua kasvotusten. Minullekin on käynyt näin. Puhumattakaan nyt pitämisiä millään lailla edes vahingossa ilmitullessa elävässä elämässä. Näin käyttäydytään omia tunteita ilmaisten eikä nähdä siinä mitään vikaa. Miten se sitten menee niin päin, samaisilla ihmisillä voi mielestään olla oikeus rääpiä ja arvostella meidän muiden suremisiamme ja ylipäätään tunteitamme ja niiden ilmituloa?

Ovatko tunteet ja eritoten rakastamiseen, kiintymiseen ja pitämiseen liittyvät, niin suuri tabu joistakuista?

Miksi? Miten se selittyy, mistä se johtuu? Luontaista vaiko kasvatuksesta?

Kunhan pähkäilen, sillä en ymmärrä.

Lähettäjä: Konsulentti 
Päivämäärä:   28.10.26 09:37:39

Alkaa olla joo mennä tunteisiin erilaiset selvitykset, kun pitäs hommia tehdä ja mennä eteenpäin elämässä..mikä siinä nyt oikein maksaa? Onhan tässä jo yli 1 kk odoteltu..alkaa hermoo kiristää, niinku oikeesti.