|
Lähettäjä: surku
Päivämäärä: 10.10.26 10:33:17
Tää on varmaan tosi outo aloitus mut haluan vähä keskustelua. Mä pelkäsin etukäteen tosi paljon sitä hetkeä kun joudun koirani lopettaan. Pelkkä ajatus sai itkemään. Olin kuunnellu toisten juttuja siitä että se on elämän kamalinta, eikä siitä meinaa päästä yli. Ei olla työkuntoisia ja moni tuntuu sanovan ettei halua enää ottaa edes eläintä kun se luopuminen on niiin vaikeeta. Siispä ajattelin kai että se on myös mulle ihan maailman lopun asia. Koska koirani oli mulle kaikkeni.
En ollu ennen tätä joutunut lemmikkiä lopettaa vaikka kylla ympärillä eläimiä on kuollu, mutta ne ei ole ollu omia. Mä yleensä taisin surra vaan sitä toisten ihmisten surua ja tuskaa. Se hetki lopetuksessa tulee mun silmiin, silittelen vaan koiran uneen. Ja kaikki loppu. Vaikeinta oli se päätöksen tekeminen, kuin itse lopetus minkä muiden puheiden mukaan on aivan järkyttävää. Sehän siis vain rauhallisesti nukkui pois.
Tästä on nyt kolme kuukautta ja mietin et missä se maailman loppu on ? Olenko jotenkin viallinen tunteiltani vai enkö rakastanut koiraani? Ensimmäiset kaksi päivää oli pahimmat ja sit se alko hiljalleen elämä tasaantua. Nyt jo mietin uutta pentua, sekin tuntuu väärältä. Minunhan pitäisi surra niin kovasti. Äitenikin sanoo että miten voin näin vaikeen asian kans jo puhua huumorilla..
Tottakai rakastin koiraani, olihan se mun ensimmäinen oma. Mutta olen vahvasti realisti. En voi pitää kiinni väkisin asioista joille ei vaan yksinkertaisesti voi mitään, se tapahtuu.
|