|
Lähettäjä: Ruisrääkkä
Päivämäärä: 5.10.26 20:30:53
Onko muilla (tai onko ollut) appivanhempaa, joka ei halua/halunnut tutustua sinuun? Onko asianlaita ollut pysyvä, vai onko siihen tullut mitään parannusta? Selvisikö koskaan mitään konkreettista syytä tutustumishaluttomuudelle? Vai oliko kyse tutustumishaluttomuuden sijaan peräti inhosta?
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 7 vuotta ja välini hänen äitiinsä ja muihin lähisukulaisiin ovat hyvät. Näemme vain muutaman kerran vuodessa, mutta aina on mukavaa ja juttua riittää. Välit miehen isään taas ovat menneet pelkkää alamäkeä. Hän ei ole koskaan halunnut tutustua, vaan yleensä hän on aina lähtenyt jonnekin asioilleen, kun on tiennyt että olen tulossa käymään. Parilla ensimmäisellä käyntikerralla hän puhui minulle muutaman lauseen, kyseli isäni työstä ja muuta vastaavaa. Sen jälkeen ei ole puhunut minulle sanaakaan, ei sano edes hei vaikka tervehdin tullessani. Kysyy aina puhelimessa mieheltäni asioita tyyliin "mikäs sähkösopimus SULLA olikaan". Mies ei voi sanoa että on tehnyt minun kanssani jotain, koska silloin isä menee puhumattomaksi ja poistuu paikalta tai puhelimessa keksii heti jonkun syy miksi lopettaa puhelu.
Monta vuotta oli niin, ettei hän puhunut edes miehelleni ja miehen äidille jos minä olin näköetäisyydellä. Sanotaan, että tunnelma oli aika jäätävä. :P Nykyään hän sentään puhuu heille ihan normaalisti, mutta on kuin minua ei olisikaan. Ja minäkin olen ruvennut olemaan kuin häntä ei olisikaan: juttelen ihan tavallisesti miehen äidin kanssa, puuhailen apuna missä milloinkin ja olen itsepäisesti paikalla, vaikka tiedän ettei miehen isä pidä siitä. Nuorempana saatoin venyttää esim. kahvipöytään menemistä kun hän oli keittiössä, mutta enää en jaksa. Jos haluaa jurnuttaa, niin siinähän jurnuttaa. Tai jos aikuisen miehen pitää häipyä pöydästä ja jättää kahvinsakin kesken kun minä istun samaan pöytään, niin se on sitten just niin.
Henkilökohtaisesti hänen käytöksellään ei ole minulle ellunkaan väliä. Minun kanssani ei ole pakko jutella ja tutustua, jos ei halua. Mutta ärsyttää todella mieheni ja hänen äitinsä puolesta, koska heitä selvästi ahdistaa tämä asia. Varsinkin mieheni on tosi kireä kun käymme heillä, eikä puhu isänsä kuullen minulle mitään. Isä nimittäin osaisi halutessaan tehdä siitäkin jonkun lyömäaseen.Kummastakaan ei kuitenkaan ole tekemään asialle mitään, koska isä on aina ollut se joka perheessä määrää, ja haastamisesta seuraa pataluhaksi haukkuminen tai viikkokausien mykkäkoulu.
He hoitavat keskinäiset asiansa niinkuin hoitavat ja miehen vanhemmilla on varmaan syynsä olla yhdessä, vaikka perhedynamiikka vaikuttaakin näin ulkopuolisen silmiin erikoiselta. Toisaalta ei ole minun asiani arvostella. En halua käydä heillä kovin usein, mutta jos nyt varta vasten kutsutaan niin totta kai menen, ja miehen äitiä on tosi mukava nähdä.
Itse en usko, että tilanne tulee tästä koskaan paranemaan: minä olen miehen isälle perheen ulkopuolinen, piste. Ja koska en tiedä hänen kiinnostuksenkohteistaan mitään ja olen mistään mitään tietämätön nuori ihminen, niin mitäpä minun kanssani voisikaan puhua. Jos menisimme mieheni kanssa nyt naimisiin, hommaisimme talon ja laittaisimme muksun alulle, niin todennäköisesti miehen isä olisi asiasta kaikkea muuta kuin innoissaan. Hänen mielestään mieheni ei olisi alunperinkään pitänyt edes lähteä opiskelemaan, saati jäädä sille tielleen. Olisi pitänyt jäädä kotikylälle töihin, asua kotona ja olla aina valmiina, kun isä käskee tekemään jotain hommaa.
No joo, meni vähän arvostelemiseksi, mutta yksikään sana ei ole valheellinen.
|