|
Lähettäjä: Nyt
Päivämäärä: 27.9.26 18:59:02
Viileä tuuli puhaltaa keltaisina hehkuvien koivunlehtien läpi, kun laitumelle pysäköidyn maasturin ovi käy. Maasta nouseva kuura narskuu lenkkareiden alla. Tarhan nurkassa seisoo ruunikko tamma tärisevin jaloin, pää matalalla, paino takaosalle siirrettynä. Jokainen pienen pienikin liike saa sen huokaisemaan kivusta.
Laitumella viheriöi vielä rehevä, syksyn sateiden ravitsema sokeripitoinen ruoho – se sama ruoho, jonka piti olla "ilmaista ruokaa vielä vähän aikaa, kun syksykin on niin lämmin".
Omistaja kaivaa taskustaan uusimman älypuhelimen. Hän ei tartu ensimmäisenä riimuun tai soita eläinlääkärille, vaan avaa kamerasovelluksen. Ruudulle tallentuu tuskainen eläin ja perään lähikuva omasta kyynelöivästä kasvosta.
Tuntia myöhemmin sosiaalisen median uutisvirta täyttyy tragediasta:
"En voi uskoa tätä todeksi… Meidän rakas Prinsessa sairastui yhtäkkiä vakavaan kaviokuumeeseen 😭💔 Miten elämä voi olla näin epäreilua? Olen valvonut koko yön ja itkenyt silmät päästäni. Miksi meille aina käy näin? Pyydän, lähettäkää voimahaleja ja rukouksia, en kestä jos menetän mun kaiken 😭😭😭 #kaviokuume #hevoselämää #murtunut #epäonni #taistelija"
Ruudun äärellä kommenttikenttä täyttyy nopeasti sydämistä, sydänsuru-emojeista ja "Tsemppiä, olet niin vahva!" -viesteistä. Syötteessä elää tarina mystisestä, arvaamattomasta kohtalosta, joka iski pyyteettömästi huolehtivaan hevosystävään.
Todellisuus ruudun ulkopuolella on kuitenkin karumpi. Sokeripitoisella syyslaitumella yöpakkasten jälkeen seisotettu hevonen ei sairastunut huonoon tuuriin. Se sairastui vältettävissä olevaan piittaamattomuuteen ja tiedonpuutteeseen.
Samalla kun tamma tärisee karsinassaan pehmeiden kuivikkeiden päällä odottamassa kipulääkitystä, omistaja istuu satulahuoneen nurkassa päivittämässä kommenteja. Reagointi omaan virheeseen ei ole itsekriittisyyttä tai oppimista, vaan vastuun ulkoistamista algoritmille. On helpompaa kerätä digitaalista sääliä ja myötätuntoa kuin myöntää, että eläimen tuska on seurausta omasta sokeudesta.
Se on hämmentävä näytelmä: ensin luodaan olosuhteet, joissa eläin vääjäämättä sairastuu, ja sen jälkeen astutaan valokeilaan uhrina, jonka puolesta koko maailman pitäisi surra. Touhu muistuttaa ihmistä, joka sytyttää oman talonsa tuleen ja pyytää sitten naapureilta taputuksia olalle siitä, miten urheana hän seisoo savussa.
|