Lähettäjä:  
Päivämäärä:   19.9.26 17:26:49

"biologinen kello" alkaa tikittää ja jälkikasvua alettava miettimään jos semmoista halajaa, etenkin kun niiden saaminen ei muutenkaan ole varmaa.

Pienestä asti olen ollut siinä ajatuksessa että en halua lapsia. En tiedä johtuuko se siitä että olen jotenkin aina tiennyt että minussa on jokin vika. Jos vetää suojamuurit päälle ja hokee ettei halua lapsia, niin ei tule kokemaan itseään epäonnistuneeksi ainakaan sen takia ettei niitä tule saamaan yrityksestä huolimatta.

Teininä todettiin endometrioosi ja sittemmin pcos. Lasten saaminen voi siis olla hankalaa.
Nykyään on hyvä parisuhde ja mies jollaista en olisi koskaan edes uskaltanut toivoa. Hänelle kerroin näistä ongelmistani heti alkuun ja hän päätti ottaa minut kaikesta huolimatta.
Tiedän että hän haluaisi lapsia, ja olen pikkuhiljaa itsekin kääntynyt siihen ajatukseen että ei se lapsi ehkä maailmaa kaataisi.
Vauvojen kanssa en osaa olla ollenkaan (oikeasti ollenkaan) mutta vanhemmat lapset on ihan mukavia.
Siis en oikeasti tiedä miten vauvojen kanssa kuuluu toimia ja koen sen erittäin vaivaannuttvaksi, mutta pakkohan sen lapsen kanssa on vauvanakin osattava toimia. En koe vauvoja edes mitenkään söpöiksi, ja on ihan utopinen ajatus synnyttää semmoinen. Aina sanotaan että se palkinto on niin ihana että unohtuu kaikki muu. Mutta mitä jos ei edes pidä vauvoista... 😅

Pelottaa se raskaus ja synnytys. Raskausmahat on myös asia jota en ole ikinä osannut pitää kauniina. Niin kyyniseltä kuin se kuulostaakin. Hirvitttää ajatus valtavasta raskausvatsasta ja toimintakyvyn menetyksestä. Olen aktiivinen ja paljon harrastava. Pelottaa raskauden jättämät muutokset, arpinen roikkovatsa ja tyhjät tissit. (Kyllä, välitän myös ulkonäöstäni vaikka näissä keskusteluissa lynkataan täysin sen takia)

Ja sitten se synnytys. Eniten pelottaa synnytysvauriot. En pidä sektiosta ajatuksena, mutta alakautta synnytyksessä pelottaa vauriot ja muut ongelmat. Olen kokenut koko elämäni ongelmia ja kipuja alakertaan liittyen, johtuen tuosta endometrioosista ja pcos. Jatkuvaa kipuilua. Yhdyntäkivut. Kaikki gynekologiset tutkimukset sattuu helvetisti. Pelottaa että synnyttäminen vaan lisää niitä.
Onko kuinka yleistä että synnytys aiheuttaa esimerkiksi hermovaurioita, pidätysongelmia jne? Tuntuuko seksi enää miltään?

En halua tähän mitään hyökkäystä että jätä ne lapset tekemättä.
On ollut ajatuksissa jättää ehkäisy pois ja tulee jos on tullakseen. Mietityttää vaan nuo yllä mainitut asiat, ja haluan vaan etsiä vastauksia itseä askarruttaviin kysymyksiin. 😊

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   19.9.26 18:13:34

En minäkään tiennyt vauvoista mitään mutta opin nopeasti. Ei sitä tarvitse pelätä ettei osaa. Sektiota ei kannata pelätä -sitäpaitsi aika moni alatiesynnytysyrityskin päätyy sektioon -hyvä niin ettei hapenpuutteen takia tule cp -vammaista lasta .
Rohkeasti vaan kokeilemaan jos siltä tuntuu-varsinkin jos esim endon takia voi olla ettei onnistukaan mutta onpa sitten ainakin yritetty.

Lähettäjä: \o/ 
Päivämäärä:   19.9.26 18:22:52

Täysin samoja pohdintoja täällä. En ole ikinä tykännyt pienistä lapsista ja vauvat on rumia. Raskausmahakuvat somessa lähinnä inhottaa.
Kuitenkin nyt 30v paremmalla puolella on miehen kanssa alettu miettimään, että pitäisikö kuitenkin yrittää yksi saada. Jääkö elämästä jotain suurta kokematta jos ei ole lasta? Just tuo vauva- ja pikkulapsiaika ja raskaus on ne asiat jotka ei innosta yhtään. Mutta lopulta se on vain lyhyt aika elämässä eikä etukäteen voi tietää. Vaikka en lapsista pidä, niin siitä olen kuitenkin varma että omasta pidetään hyvä huoli eikä varmasti tuntisi oloaan epähalutuksi.
Kolme vuotta sitten tein abortin, ei tuntunut oikealta hetkeltä. Samalla mietin myös että milloin on oikea hetki? Haluan käydä töissä, tallilla ja ratsastaa, oma heppakin on parhaassa iässään. Taloudellinen puoli ainakin olisi kunnossa.

Tästäkin tekstistä varmaan joku saa ekana käsityksen että "älä helvetissä tee lapsia senkin lapsenvihaaja", mutta ei asia ole noin mustavalkoinen enkä jaksa kaikkea tänne avata.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   19.9.26 18:23:40

Minä inhoan raskaana olemista, kuten sinullakin aktiivisena ihmisenä ärsyttää kun ei pysty liikkumaan yhtä hyvin kuin ennen. Tosin itse kyllä ratsastin ja kävin salilla ihan molempien raskauksien loppuun. Mutta sen kestää sillä että 9kk on kuitenkin aika pieni osa koko omaa elämänkaarta. Keho muuttuu koko elämän ajan ja esimerkiksi onnettomuus tai joku vamma voi aiheuttaa huomattavasti isompia muutoksia fyysisesti, jos sellaisia tulee niin miettii sitten jälkeenpäin mitä niille tehdään. Suurimmalla osalla raskaus ei aiheuta mitään hirveitä jälkiä, enemmän ihan normaali ikääntyminen tekee.

Synnytykseen on vähän pakko mennä niin että käy mitä käy, siihen on vaikea hirveästi vaikuttaa. Suomessa sentään todennäköisesti saat synnyttää alakautta.

Vauvan kanssa ei tarvitse osata mitenkään olla. Ruokit, vaihdat vaippaa ja vaatteita, nämä on ihan vaan toimintoja jotka ihan jokainen osaa tehdä. Sen lisäksi vaan kuljetat vauvaa mukana. Kun vauva alkaa enemmän liikkua, seuraat vaan vierestä ja annat mahdollisuuksia harjoitella, kun vauva rupeaa puhumaan, puhut hänen kanssaan. Ei tarvitse olla mikään erityinen vauvahenkilö

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.9.26 18:27:07

Nuo mainitsemasi tunteet ja pohdinnat on ihan tavallisia. Moni kokee noita samoja tunteita. Ja moni kokee plussaamisen jälkeen isoa paniikkia ja paniikin aiheuttamaa katumusta. Se on tosi isoa ja elämää mullistavaa. Usein semmoinem pelottaa ja mietityttää. Neuvolassa asiasta on hyvä puhua, eikä täysjärkinen doulakaan välttämättä olisi pahitteeksi (tarkoitan, ettei ole näitä kotisynnytyksiin ja muihin hippeilyihin höyrähtäneitä), jonka kanssa asioista voisi puhua. Ja kyllä, ei minullakaan ollut ihan pienistä vastasyntyneistä kokemusta. Muistan, kun oltiin lähdössä kotiin sairaalasta vauva turvakaukalossa, niin mietin, että miten ihmeessä ne niin vaan päästää meidät vauvan kanssa kotiin. Kaksi ihan nollakokemuksella olevaa ihmistä.

Kaikki ei nauti raskaudesta, mutta toisaalta voi olla myös niin, että sinä aikana voi hyvin. Ekassa minulla oli liitoskipuja, kahdessa seuraavassa ei mitään. Kolmannen odotusaikana treenasin 5 kertaa viikossa.

Olen ollut doulana mukana monessa synnytyksessä ja pääsääntöisesti kaikki menee kyllä tosi hyvin. Silloinkin, kun on ollut jotain poikkeavaa, niin loistava henkilökunta on hoitanut tilanteet turvallisesti. Eikä synnytyksistä jää vaurioita.

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   19.9.26 18:39:42

Ei vitsi mä olen onnellinen näistä jo nyt tulleista vastauksista! Kiitos!
Erehdyin kerran kirjoittamaan saman tyyppisen postauksen johonki facebookin ryhmään. Sain vain haukut että ei kannata tehdä, ja että kannattaa käydä ainakin terapiassa ennen kun edes mietin asiaa (lähinnä tuohon ulkonäköasiaan viitaten)

Mullakin on hevosia ja myös se mietityttää että onnistuuko lapsiarki ja hevoset mitenkään? Toki miehen kanssa ollaan puhuttu jo että mikäli lapsi tulee niin hän on se "ensisijainen" vanhempi joka ottaa siitä isomman vastuun. Itse haluaisin luultavasti mahdollisimman pian takaisin töihin ja harrastamaan, en usko että vauvoja kammoavasta on jäämään vauvan kanssa kotiin kahdestaan lähes vuodeksi...
Olen myös hyvin hajuherkkä 😅

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.9.26 18:49:25

Ei kannata myöskään liikaa pohtia, että miten haluaa synnyttää, haluaako imettää, kauan haluaa olla kotona jne. Asiat voi hyvin muuttua ja muuttuneelle mielelle on hyvä jättää tilaa. Sanoin esimerkiksi esikoista osottaessa, että "jos imetys ei onnistu, niin annan maitoa sitten pullosta". Kun vauva syntyi ja hormoniryöppy puski päälle, niin imetyksestä tuli minulle yhtäkkiä tosi tärkeää. Itkin sairaalassa, kun vauvalle annettiin muutama milli ruiskulla korviketta, kun maitoa ei tullut riittävästi. Tein sitten paljon töitä ja pumppasin, että maitomäärä saatiin nostettua vauvan tarpeisiin. Haluan siis vain sanoa, että ei kannata tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, että mitä haluaa tai mitä ei halua, vaan elää sitä hetkeä ja katsoo miltä silloin tuntuu, kun asia on ajankohtainen.

Lähettäjä: What 
Päivämäärä:   19.9.26 18:54:35

Nyt puhun vain omalla kolmen synnytyksen kokemuksella:

-omat lapset ja vauvat on eri kuin toisten. En minäkään ollut mikään lapsi-ihminen, saati vauva, mutta kyllähän nuo omat on maailmassa parasta missä iässä vaan. Vauvaa oppii kyllä hoitamaan ja harva on seppä syntyessään.

- synnytyksistä ja raskauksista ei jäänyt mitään erikoisia vaivoja. Raskauden aikana oli kyllä närästystä, turvotusta, väsymystä, peräpukamia jne epämiellyttävää.
Vatsa on hiukan löysempi kuin ennen näitä. Arpia ei tullut. Tissit mua vähän harmittaa, kun on ne kyllä löystyneet ja tyhjentyneet, eivät palautuneet imetyksistä. On ne silti ihan tissit kyllä.

-alapäähän ei jäänyt minkäänlaisia vaurioita. Joka kerta on tullut jokunen tikki ja vain ekan kanssa ne oli kipeät. Ovat parantuneet aina hyvin eikä ole jäänyt kiristyksiä, kipuja tai virtsaamis/pidätysongelmia.

-raskauksista eka oli aika helppo, pysyin hyvin toimintakuntoisena loppuun saakka ja ratsastin yli puolen välin. Toinen ja kolmas ei sit olleet ihan yhtä iisejä; väsytti enemmän ja maha kasvoi aiemmin jne.

-lapset ja hevoset. No, itse luovuin hevosesta, kun kolmas teki tuloaan. Aika pitkään sitä jaksoi, ja vauva-ajat vielä meni, mutta töiden, lasten harrastusten, oman hevosen ja kotihommien yhdistämisestä oli hauskuus kaukana. Toki moni myös onnistuu!

Lähettäjä: Myy 
Päivämäärä:   19.9.26 19:11:25

No en tiiä kannattaako tällaseen maailmaan tehdä edes lapsia....

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   19.9.26 20:37:15

Kolmen lapsen kokemuksella myös. Inhoan olla raskaana. Huono olo, kroppa kärsii , kaikki vaikeaa enkä myöskään pidä isosta mahasta.

Toisten vauvojen kanssa en edelleenkään suuremmin jaksa olla jos pitäisi. Omienkin kanssa tunneside on vahvistunut vasta vauva vuoden edetessä. Ei heti paitsi kolmannen kanssa. Kai kaksi ekaa oli vielä harjoittelua :D Sitten kun vauva alkaa enemmän kommunikoida ja hoivasta tulee vastavuoroisempaa niin ekan kanssa erityisesti silloin vasta alkoi tuntua ihanammalta.

Alatie synnytykset, vähän tikattavaa jotka parantuneet kaikki hyvin. Raskausarpia jäi vähän, ei haittaa. Seksi tuntuu ihan normaalilta myös raskauksien jälkeen.

Silti lapset on kaikista tärkeintä tällä hetkellä elämässä.

Lähettäjä: m 
Päivämäärä:   19.9.26 21:10:21

mulla on ihan samat ajatukset. oon tosin ”vasta” 24, niin ei ole mikään hengenhätä. ainoa ero, että olen aina halunnut äidiksi ja sen oman vauvan. mutta ensin raskauden tuomat muutokset ja sitten vauva- ja pikkulapsiarki pelottavat. mulla on hevonen myös parhaassa iässä ja täydessä treenikunnossa. harjoitellaan vaativaa aata ja skouppis on pidemmällekin. jos nyt haluaisin lapsia, niin hevosen kanssa olisi kaikki pahimmassa tapauksessa laitettava jäihin yli vuodeksi (hankala raskaus ja synnytys). parhaimmillaanhan sitä vaikka sitten ratsastaa synnärille asti ja on viikon päästä takaisin selässä. mutta kuka näistä tietää. oonkin todennut, että hommaisin lapsen saman tien, jos voisin olla isä. ei mitään kehollisia vaatimuksia ja muutoksia

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.9.26 21:35:40

Mä olen jutellut synnytysasioista vain kahden ihmisen kanssa, parhaan kaverin ja äidin. Itsellä ei ole lapsia, endometrioosi on enkä halua enää yhtään enempää vaurioita lisääntymiselimistööni. Kaverini viimeisimmästä synnytyksestä on 5-6v, ei vieläkään pysty pidättämään pissaa ja on iso erkauma mitä ei olla suostuttu korjaamaan. Hänellä on ikäänkuin iso raskausvatsa vaikka on hoikka. Äitillä on synnytysten seurauksena paha kohdunlaskeuma ja äiti oli ymmärtänyt että jos se leikataan niin ei välttämättä auta kun joku seinämä oli myös vaurioitunut. En uskaltanut kysyä enempää.
Itsellä aika samat ajatukset olleet kuin aloittajalla ja ei se kuulosta kovin kivalta asialta kokonaisuudessaan. Suomessa ei synnytysvaurioita kovin innokkaasti korjata ilmeisesti vaan pitää mennä ruotsiin. Mutta joillehan ei tule yhtään mitään ongelmia ja hankkivat useammankin lapsen. Voihan se lapsi olla mukava ja ehkä sen arvoista sitten.

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   19.9.26 22:50:24

Mä oon myös sanonut miehelle että jos ainut asia mitä lapsen eteen pitäis tehdä on saada orgasmi niin voisin tehdä lapsen vaikka heti. 😅

Miehelle olen puhunut paljon näistä asioista että ajatus pelottaa ihan helvetisti. On jaksanut ymmärtää ja tiedostaa kyllä että raskaus/synnytys jättää jälkensä ja hän kyllä rakastaa silti kävi mitä tahansa. Mutta oman itseni kanssa melkoinen taistelu että miten ihmeessä sitä voi itseään katsoa peilistä valtavan pallomahan kanssa jne ja sen jälkeen. Olen myös tosi tekevä ihminen ja en osaa ottaa apua vastaan, ja jos/kun raskauden aikana ja sen jälkeen tarvitsee apua ihan perusasioissa niin se on itselle ihan tosi hankala ajatus. 🙈

Ihan tosi ristiriitaiset fiilikset. En osaa kuvitella itseäni minään mammana työntelemässä lastenrattaita pitkin pitäjiä tai lässyttämässä vauvalle miten söpö se on kun se on sotkenut itsensä, lattiat ja seinät jollain ruoalla tai puklailee päälle.
Silti haluaisin jälkikasvua, ja tiedostan kyllä että se vauvaikä on pakollinen paha. Siinä vaiheessa kun lapsi osaa liikkua, kommunikoida, puhua niin mikäs siinä.

Pari tallikaveria myös tuntuu kärsivän virtsanpidätysongelmista. Molemmilla jo aikuisia lapsia ja joskus tallin käytävällä nauraessa on kuulunut että "tulee pissat housuun, näin pari lasta synnyttäneenä se pidätyskyky ei oo ihan entisensä*
Kuulostaa ihan hirveältä skenaariolta olla 30v ja aina kuset housussa.

Onko sektiossa oikeasti minkälaiset riskit esim noihin pidätysongelmiin, laskeumaan jne verrattuna alatiedynnytykseen? Ja onko sektio kuinka hankala saada? Jääkö siitä ikuisiksi ajoiksi perseen näköinen vatsa arven takia? 😅

Lähettäjä: j 
Päivämäärä:   20.9.26 07:52:17

En minäkään ollut eläessäni ollut vauvojen kanssa tekemisessä ennen kuin oma syntyi. En voi sanoa, että en koskaan olisi edes sylissä pitänyt, mutta en monta kertaa. Sen kyllä oppii jo synnärillä.
Ja sitten seuraava tiedoksi aloittajan lisäksi kaikille niille, jotka ajattelevan tyttären raskauden menevän samalla tavalla kuin äidillä.
Maha ei paljon ensimmäisessä raskaudessa kasvanut enkä minä sitä missään esitellyt. Monikaan ei edes huomannut. Minulle ei tullut ensimmäistäkään raskausarpea, vaikka äidilläni oli koko maha kirjava. En myöskään oksentanut ensimmäistäkään kertaa vaan riitti mehulasi aamuisin sängyn vieressä lievään kuvotukseen. Peräpukamat olivat ikävin raskausajan vaiva.
Olisin halunnut luomusynnytyksen, mutta kuinka kävi: vauva ei suostunut syntymään millään mulla lääketieteellisellä keinolla kuin sektiolla.
Haastavin vaihe oli imetys, kun rinnanpäät menivät rikki ja sain rintatulehduksen. Tissit olivat ja ovat edelleen vuosikymmeniä myöhemmin yhtä komeat kuin ennen lapsia.
Tässäpä tämä tarina ja voisin antaa aloittajalle neuvon, että ehkäisyn saat unohtaa. Lapsi tulee sitten jos on tullakseen.

Laskeumista ja pidätysongelmista en tiedä enkä tunne ketään, jolla olisi sellaiset olleet niin pahat, että olisi jotain hoitoa tarvinnut. Ja tunnen paljon useamman lapsen äitejä joista voin varmasti sanoa, että ei ole sellaisia vaivoja alatiesynnytyksistäkään tullut. Ainoa varmasti aikuisten vaippoja käyttänyt nainen oli lapseton. Niihin voi edellisen tallikavereillakin olla joku aivan muu syy kuin lapset.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.9.26 10:28:38

"Eikä synnytyksistä jää vaurioita."
Tätähän ei voi kenellekään luvata. Kun niitä vaurioita kuitenkin voi tulla ja monelle tuleekin, niistä ei vain puhuta. Ruotsissa nämä asiat on osattu hoitaa paljon Suomea paremmin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.9.26 10:29:56

Ihan kuin olisin lukenut oman tekstin. Itse olin ihan pikkulapsesta aikuisuuteen asti todella lapsivastainen. En siis lapsia vastaan, vaan nimenomaan en omia halunnut. Tykkäsin työn puolesta puuhailla toisten lasten kanssa paljon ja minun vauvakuumeet kesti pari minuuttia aina välillä kun niiden kanssa oli ja tuli ajatus "olispa kivaa jos tämä olisi oma muksu". Raskaus pelotti nykyisen miehenkin kanssa, vaikka ollaan oltu nyt 8 yhdessä ja hän on mitä mainioin ihminen jonka tunnen.

No sitten raskauduin. Puolivahingossa, puolitahallisesti (paljaasti mentiin ja riskit tiedettiin, mutta minullakin on endometrioosia, joten kun pari vuotta näin mentiin niin ehdin jopa helpottua vähän ajatuksesta että en voikkaan saada lapsia luonnollisesti). Mies taas aina halusi lapsia. Selvää oli että lapsi pidetään ja mies innostuikin heti. Itse taas olin shokissa ja pelossa 3kuukautta ainakin raskaudesta. Jouduin käsittelemään kaikki pelot ja tajusin, että lapsivastaisuuteni kaikuaa siitä hirveestä synnytyspelosta. 9kuukautta kuitenkin pitkä aika käsitellä kaikkea ja kun tajusin että en ole yksin, vaan minulla on maailman paras mies tukena aloinkin tykkäämään ajatuksesta. Helposti kun miettii raskautta niin miettii vaan omaa taakkaa siinä eikä näe niitä yhteisiä kauniita hetkiä. Lopulta kun sain vielä kuulla että lapsi on tyttö ja näin hänet ultrassa niin rakkaus lasta kohtaan iski enkä malttanut nähdä häntä livenä.

Valehtelisin jos sanoisin että synnytyspelko katosi. Fiksuna olisin mennyt pelkopolille. Minulle sektio oli ehdoton mutta luonnolliseen synnytykseen minun piti mennä kun en saannut aikaiseksi hakea apua pelkoon vaan jäin vaan elämään sen kanssa. Minun onnekseni se meni kiireelliseen sektioon, eli sain mitä halusin loppujenlopuksi. Mutta kyllä kun olin jo monta senttiä auki niin silti pelkäsin sitä itse synnytystä ja melkein halusin itse jarruttaa koko prosessia (ihankuin se olisi mahdollista mutta silti). Nyt ymmärrän mitä moni sanoo että haluaa synnyttää uudestaan. Se rakkaus ja tuki mitä kumppanilta saa on semmonen, että sitä ei koskaan unohda. Ja ainakin itsellä oli ihanat hoitajat ja kun vauvan itkun kuulee ensimmäistä kertaa tuntuu että aika pysähtyy. Se ei ehkä fyysisesti ole kaunis kokemus, mutta se tunnevyöry on sellainen että sitä ei muualta saa. Se on niin kaunista. Itse synnytyspelkoisena voin nyt sanoa, että voisin elää ne hetket milloin tahansa uudestaan.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   20.9.26 11:00:29

Jos on huolissaan avun vastaanottamisesta niin suosittelisin alatiesybnytystä, siitä toipuu huomattavasti nopeammin kuin sektiosta. Tosin koska vanhetessa me kaikki yleensä tarvitaan enemmän ja enemmän apua (ja auttajille on muuten paljon helpompi vanhus joka pyytää ja hyväksyy avun kuin sellainen joka itsepäisesti yrittää tehdä itse vaikka ei pysty) niin siihenkin ajatukseen kannattaa pikkuisen kerrallaan opetella. Itsekin olen sitä joutunut tekemään, en tykkää olla vaivaksi muille ja mulle oma kyvykkyys on tärkeää, mutta kyllä sitä oppii vähitellen.

Vauvoille ei tarvitse lässyttää tai kuherrella tai mitään muutakaan jos se ei tunnu omalta. Äitiyttä voi toteuttaa monella eri tavalla ja kannattaakin etsiä se mikä sopii itsellle, omaan temperamenttiin ja omaan arkeen. Itse en ole lapsi-ihminen yhtään, en tykkää leikkiä, en oikeen osaa hassutella, olen huono keksimään sanottavaa. Tehdään lasten kanssa sellaisia asioita joista minäkin pidän. Vauva köllöttelee käsivarrella tai kantorepussa kun itse vietän aikaa kavereiden kanssa, käydään kävelyillä/juoksemassa, taaperon kanssa käytiin just eilen trampoliinipuistossa (ja siis niin että itsekin hypin). Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla äiti, sitä ei kannata stressata. Ja jos kritiikkiä tulee, sitä tulee riippumatta siitä mitä teet, yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos

Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   20.9.26 11:13:03

"Toki miehen kanssa ollaan puhuttu jo että mikäli lapsi tulee niin hän on se "ensisijainen" vanhempi joka ottaa siitä isomman vastuun."

Tämän varaan ei ehkä kuitenkaan kannata laskea.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   20.9.26 12:07:37

Ai niin ja noi vietsankarkailu jutut. Jos ei oikeasti ole revennyt pahasti niin vietsankarkailuun voi vaikuttaa tosi tehokkaasti sekä ennaltaehkäisevästi että jälkeenpäin treenaamalla niitä lantionpohjan lihaksia. Lihaksia treenanneilla on selkeästi vähemmän ongelmia karkailun kanssa

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.9.26 12:42:41

"Toki miehen kanssa ollaan puhuttu jo että mikäli lapsi tulee niin hän on se "ensisijainen" vanhempi joka ottaa siitä isomman vastuun."

Ihan ensimmäinen lähtökohta lapsen tekoon on se, että molemmat haluaa yhtä paljon ja ovat ihan tasavertaisesti mukana ja kantavat saman vastuun. Tämä jos ei onnistu, niin ongelmia tulee.

Lähettäjä: Jepa 
Päivämäärä:   20.9.26 15:51:44

"
Ihan ensimmäinen lähtökohta lapsen tekoon on se, että molemmat haluaa yhtä paljon ja ovat ihan tasavertaisesti mukana ja kantavat saman vastuun. Tämä jos ei onnistu, niin ongelmia tulee." Kuinka tuon voi etukäteen varmistaa?

Lähettäjä: Niin 
Päivämäärä:   20.9.26 16:32:56

En itsekkään ole pitänyt yhtään lapsista. Mutta se tunne, kun näin oman vauvani ekaa kertaa ultrassa oli uskomaton. Rakastuin siihen pikkutyypsään heti. Jännästi se luonto hoitaa asiansa. :)

Mitä synnytysvaurioihin tulee, olen päättänyt käydä sitten yksityisellä hoidattamassa, jos julkinen ei suostu. Mikäli on varaa pitää hevonen, niin on minulla sitten varaa hoitaa itsenikin kuntoon synnytysten jälkeen. ;)

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   20.9.26 17:34:49

Tuo "isompi vastuu" mihin nyt takerruttiin niin tarkoitin lähinnä vanhempainvapaiden suhteen. Eli itse en halua jäädä kotiin vauvan kanssa lähes vuodeksi, vaan olisin kotona niin kauan kun tarve parantumisen suhteen ja antaisin sitten loput äitiysvapaat miehelleni.
Jos molemmilla "yhtä iso vastuu" niin miksi juuri äidin pitäisi jäädä vauvan kanssa kotiin? 😁 Mies osaa olla vauvojen kanssa ja tykkää vauvoista. Minusta se on parempi ajatus että hän jää kotiin vauvaa hoitamaan kun sen osaa ja tiedän että tekee sen mielellään, vs.minä joka en osaa niiden kanssa olla ja kammoan koko asiaa.

Lähettäjä: L 
Päivämäärä:   22.9.26 12:41:57

Nostan tätä keskustelua, koska itsellä on tismalleen samoja ajatuksia. Raskaus kammottaa ja synnytys pelottaa. Lasten myötä kaikki hauskuus elämästä tuntuu menettävän merkityksensä, arki on pelkkää puurtamista ja väsyneenä paikasta toiseen raahustamista. Perheellistyneet kaverit kommentoivat tyylillä "odotapa vaan", koska milloin on mikäkin kamala vaihe menossa. Yksi on jopa suoraan sanonut, että kannattaa miettiä tarkoin, lähteekö tähän perheenperustamiskelkkaan ollenkaan, sen verran kurjaa puuhaa on useimmiten.

Väsyneiden vanhempien ulostuloista saa siis käsityksen, että lapset pilaavat kaiken, ja sitten toisaalta taas hehkutetaan, että kyllä lapset ovat elämän tarkoitus. Epäilemättä kumpikin voi olla totta samaan aikaan, mutta en ole varma kannattaako riskiä ottaa.

Koska raskaus ja synnytys enimmäkseen puistattavat, olen päättänyt, että jos todella tähän ryhdyn, sektio on ainoa realistinen vaihtoehto kohdallani. Jo ajatus siitä vähentää pelkojani ja huoliani ainakin puoleen.

Sen sijaan uskon, että voisin jopa nauttia vauva-arjesta. Enemmän stressaa päiväkoti-ikä ja taaperoaika, kun lapsi ei vielä ymmärrä mistään mitään mutta liikkuu sitäkin vikkelämmin.

Lähettäjä: L 
Päivämäärä:   22.9.26 12:46:29

Oho, viesti karkasi.

Päiväkoti-ikäisten kanssa mietityttää myös se tauti- ja kuskausrumba. Tämä onkin se ikä, joka aiheuttaa lähipiirissä eniten stressiä ja mutinoita, kun pitää yhdistää työt, harrastukset ja korvatulehduskierteet. Olenkin miettinyt, että ehkä lyhyempää työaikaa tekemällä voisi tehdä omasta elämästään hitusen helpompaa, mutta se taas vaikuttaa sitten siihen, ettei ole välttämättä varaa pitää esim. hevosta. (Kohta tulee joku äiti kertomaan, että ei perheenäidillä kuulukaan olla, lapsi on vaan kerran pieni. Ja siitä päästäänkin takaisin alkuperäiseen huoleeni siitä, että kaikki hauskuus elämästä katoaa.)

Lähipiirin perusteella tyytyväisimpiä ovat vauvojen vanhemmat, vaikka olisivatkin väsyneitä, ja toisaalta taas koululaisten vanhemmat. Siihen väliin mahtuukin sitten laaja skaala arjen harmautta ja avioeroja.

Lähettäjä: ** 
Päivämäärä:   22.9.26 12:58:36

Ihan normaaleja ajatuksia! Kaikkia mietityttää ja pelottaa, lapsi on iso muutos elämässä!
Kun mä sain ensimmäiseni, en ollut ikinä ennen pitänyt vauvaa sylissä! Pieni suku, ei vaan ole niin vauvoja ollut lähipiirissä. Niin sitä vaan oppi sitä omaansa hoitamaan ihan hetkessä. Olin ihan järkyttynyt, kun mun vauva syntyi, siitä, miten pieni se oli! Vaikka siis ihan normaalin kokoinen vastasyntynyt. =)
Synnytys pelotti, ja mä koin sen todella ikävänä kokemuksena, mutta siitäkin selvittiin hengissä.

Siinä kohtaa kun korvatulehduskierteet (meillä ei ole ollut kertaakaan korvatulehdusta) ja sellaiset on päiväkoti-ikäisellä ajankohtaisia, ei niitä enää samalla tavalla ajattele, koska se lapsi on kasvanut jo osaksi elämää, ja se on nyt sitten sen hetkinen tilanne. Sitä on turha murehtia etukäteen, ei kaikki lapset sairasta jatkuvasti.
Toki voi alkaa jo murehtimaan mopokorttia ja lukioajan kouluahdistusta, mutta ei se etukäteen kannata.
Tsemppiä!

Lähettäjä: 123 
Päivämäärä:   22.9.26 14:02:59

Jos lapsen näkee vain elämän hankaloittajana, niin kannattaa todella tarkkaan miettiä ryhtyykö hommaan. Lapsi on kuitenkin perheenjäsen ja jatkossa ainakin pitäisi olla vanhemmilleen maailman tärkein ihminen. Lapsi on pienestä asti ihan oma persoonansa ja oma yksilö. Tottakai ajankäytön haasteet saa mietityttää, mutta jos on kovin ehdottomia ajatuksia tulevaisuuden kanssa, niin kannattaa taas miettiä vielä kerran. Lapsen saamisen jälkeen joutuu väkisinkin asettamaan toisen ihmisen tarpeet omien edelle. Se ei tarkoita sitä, että äidin pitää linnottautua kotiin ja mitään ei voi enää tehdä. Se voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että ihan joka paikkaan ei voi enää mennä ja esim. kilpahevosen treenaamiseen ei voi välttämättä samalla tavalla sitoutua. Jos on elänyt minä-keskeistä elämää tähän asti, niin muutos voi olla todella iso lapsen saamisen jälkeen.

Pelot ei ole pahasta tai tarkoita sitä, että lasta ei kannata hankkia. Pitää vaan varautua siihen, että seuraavia vuosia ei välttämättä voi suunnitella juuri oman mielen mukaan. Niin kliseeltä, kun se kuulostaakin, niin oma lapsi on täysin eri asia kuin muut lapset. Sitä omaa vauvaa oppii kyllä hoitamaan ja sen kanssa olemaan luontevasti. Luonto ja hormonit yleensä hoitaa asian.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   22.9.26 16:08:52

L: itse koen että isoin ongelma on kun ihmiset itse ei edes tajua tekevänsä valintoja. Tehdään asioita ajattelematta miten ne vaikuttavat elämään vain koska näin nyt kuuluu tehdä. Minä en ikinä ole ollut erityisen väsynyt pikkulapsiaikana koska mun prioriteettimistalla nukkuminen on ollut tosi korkealla. Eli perheenä on tehty valintoja niin että minä saan tarpeeksi unta. Joskus se on tarkoittanut sitä että mies on vauvan kanssa illalla että minä saan nukuttua (sen sijaan että vietettäisiin yhteistä aikaa) ja monesti minä olen sängyssä klo 20-07. Kun käyttää 11 tuntua nukkumiseen, ei useampikin yöherätys haittaa. Ja meillä nukutaan perhepedissä koska se auttaa kaikkia nukkumaan paremmin. Ja minä imetin 3+ vuotiaaksi koska edelleen se teki öistä helpompia ja on auttanut paljon myös vähentämään tauteja.

Kotona karsittiin paljon tavarasta jotta siivoaminen olisi helpompaa, hankittiin hyvät ulkoiluvarusteet (rattaat, kantoreput, vaatteet yms) jotta ulkoilu on helppoa säällä kuin säällä. Me maksetaan yksityisestä päikystä jolloin sen saa itse valita ja meillä päikky on lähellä omaa työpaikkaa niin kulkemisiin ei mene tolkuttomasti aikaa. Ja itse olen töissä osa-aikaisesti niin että on aikaa olla lasten kanssa myös rauhassa. Nuoret lapset ei harrasta vaan me tehdään perheenä viikonloppuisin ja iltaisin niin että ei tarvitse koko ajan olla kiirehtimässä aikataulujen perässä.

Paljon on asioita joita voi tehdä jotta pikkulapsiaika on helpompaa mutta silloin pitää olla valmis oikeasti tutkailemaan omaa elämäänsä ja miettimään mitä siitä voisi muuttaa

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   23.9.26 04:16:02

Onko lapsi ja opiskeleminen ihan mahdoton yhtälö?
Haaveissa olisi myös jossain välissä hakea kouluun jossa tiukat kuntokoevaatimukset.
Lapsen saaminen ei ole välttämättä edes koskaan mahdollista niinkui aiemmin kirjoitinkin, eli rohkenen suunnitella myös tulevaisuutta oman itseni kannalta.

Mutta jos sattuisi lapsi siunaantumaan niin voinko samantien nakata urahaaveet roskakoriin?
Raskauden ajan treenaamisesta nyt ei voi toki tietää onnistuuko, mutta miten palautuminen synnytyksen jälkeen?
Olen eksynyt mm Tiktokkiin katsomaan postpartum videoita ja jotenkin hirvittää ja niistä saa käsityksen että synnytyksen jälkeen on iso, väsynyt, turvonnut ja täysin toimintakyvytön. Lisäksi nuo omat kauhuskenaariot siitä että on jatkuvasti esim ne kuset ja paskat housuissa. Lueskelin synnytyksen jälkeisestä lenkkeilystä ja siitäkin tuli lähinnä fiilis että kohtu hulahtaa pihalle ja sektion jälkeen tulee väistämättä niin pahat kiinnikkeet että ei varmsti onnistu :D

Järkevintä toki olisi ensin opiskella ja sitten tehdä lapset, mutta jos haen ensin kouluun niin onko koulun jälkeen jo liian myöhäistä edes alkaa yrittämään lasta. Toisaalta jos sattuu tärppäämään heti niin tulenko enää koskaan olemaan siinä kunnossa että voisin edes haaveilla koulupaikasta.

Ajatus on muutenkin tosi pelottava ja oon onnistunut maalaamaan kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja olen varma että kaikki niistä osuu omalle kohdalle. Typerää mutta totta.

Pystyykö synnytyksen jälkeen OIKEASTI olemaan vielä joskus (ja mielellään kohtuullisessa ajassa) siinä kunnossa että pystyy harrastamaan, treenaamaan kovasti ja toimimaan ihan normaalisti?
Näin kirjotettuna asia kuulostaa ihan tosi typerältä vrt. mitä omassa päässä, mutta oma pää on niin sekametelisoppa tämän asian suhteen että oi voi.

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   23.9.26 06:31:52

Ei kannata murehtia sitä ettei ole valmiiksi lapsirakas. Minäkin olin samanlainen, mutta kummasti se luonto hoiti äitiaivot ja aloin pitää pikkulapsia (muitakin kuin omia!) maailman söpöimpinä. Mutta mielenkiintoista on että tämä muutos palautuu ainakin osin, nyt kun omat on jo isompia niin suhtaudun taaperoihin taas neutraalimmin.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   23.9.26 10:30:28

Sulla on nyt tuo niin mielessä että sä huomaat vaan tietyyn tyyppiset uutiset (negatiiviset).

Itse oon nähnyt juttua just viime olympialaisissa urheilijasta jolla oli ihan tosi pieni vauva mukana. Hän rintaruokki olllessaan kisoissa. Olen nähnyt jutun äidistä joka meni jonkun tosi pitkän matkan juoksukilpailun vauva kantorepussa.(hän pikakäveli eikä juossut kun se ei okei repun kanssa onnistu). Balleriinat joka jatkoi tanssimista melkein heti synnytyksen jälkeen. Äidistä joka juoksi koko raskausajan ja sanoi että synnytyksen jälkeen oli paremmassa juoksukunnossa kuin ikinä ennen elämässään.

Koskaan ei tiedä, itselle voi aina käydä huono tuuri ha asiat mennä huonosti. Mutta suurin osa synnytyksistä menee hyvin ja äiti pääsee ihan samaan fyysiseen tilaan kuin ennen raskautta. Toki mitä vamhempi on sitä enemmän täytyy ehkä tehdä töitä ja miettiä miten tekee. Mutta tosi paljon vaikutusta on kyllä ihan sillä mitä itse tekee ennen raskautta, sen aikana ja jälkeen. Jos on hyvässä kunnossa kun menee synnyttämään, palautuminen on yleensä nopeampaa ja helpompaa kuin jos ei mitään ole tehnyt.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   23.9.26 12:52:21

Olisikin niin rikas, että olisi mahdollista palkata lastenhoitaja. :( Meillä kumpikaan ei halua jäädä töistä pois eikä koti tai sen laittaminen ole koskaan ollut prioriteettilistalla edes top 5:ssa.

Joskus ennen vanhaan elämä ollut helpompaa kun taloudessa on ollut mummot, papat, tädit ja sedät vahtimassa lapsia ja työikäiset ja -kykyiset ovat saaneet tehdä töitä. Jotenkin tuntuisi ihan älyttömältä jäädä nyt vaikka vuodeksi kotiin. Ja toisaalta minusta on älyttömän kurjaa kun lapsia laitetaan isoihin päiväkoteihin, jossa on melua, tauteja ja kiusaamista. En ikinä haluaisi sellaista omille lapsille.