|
Lähettäjä: Bink
Päivämäärä: 16.9.26 21:41:09
On ollut hevosia ja kaikenlaista vapaaehtoistyötä, maatila (tosin ei tuotantoeläimiä, enkä yksin vastuussa), vaativahko palkkatyö. En sanoisi että tuli mitään yllätystä vauvan kanssa, koska yhden vauvan kanssa eläminen, vaikka olisi huono nukkumaankin, on helppoa. Ja puhun nyt vauvasta, jolla ei ole mitään sairautta tai muuta, vaan on ns. normaali, vaikka nukkuisikin huonosti. Vauva ei paljon tarvitse, ei sotke, ruoka tulee hänelle itsestään jne. Eli oikeastaan se kahden aikuisen elämä ei hirveästi muuttunut, paitsi tietysti oma menemisen vapaus vähän kärsi. Mutta vauvan kanssa oli ihanaa olla kotona, ettei se nyt niinkään haitannut. Mutta kun se vauva kasvaa ja lapsia tulee enemmän. Tavallaan siihen ei valmista mikään. Toisaalta olet jo sen vauva-ajan tottunut siihen lapseen ja muutokset tapahtuu niin pikkuhiljaa, että tavallaan et huomaa, että kaikki muuttuu koko ajan vähän rankemmaksi. No ei varmaan kaikilla, mutta itse ainakin huomaan olevani tosi tiukilla nyt kun kaksi tarvitsevaa lasta, alle kouluikäisiä ja työ ja koti joka on koko ajan jostain rempallaan. Koko ajan ruokahuoltoa, pyykkiä, lasten asioiden muistamista, pitää jaksaa olla läsnä, keskustella, lukea, ulkoilla, minimoida ruutuaika, olla erotuomari, sairaanhoitaja, kuski ja vielä jaksaa työt ja muu elämä. Vaikka joskus haluaisi vaan maata sohvalla vaikka kaksi päivää. Ei mikään hevoshomma tai muu olla ollut näin rankkaa koskaan. Mulla se kyllä johtuu siitäkin, että en koskaan ole halunnut olla tarvittu, vaan nautin omasta olosta ja tilasta. En esim. koskaan ole halunnut kissaa tai koiraa, koska ne "tunkevat" liian iholle. Hevosten kanssa on ihan erilaista. Äitinä ei sitä omaa tilaa ole koskaan, kun on kotona. Ja lapsilla on siis erittäin hyvä ja osallistuva isä ja mulla hyvä aviomies. Ei tosiaan tarvitse itse selvitä kaikesta yksin. Mutta siltikin tää 24/7 tarvittuna olo tekee mut välillä melkein hulluksi ja tuntuu että pinna katkeaa vielä joku kerta kunnolla. Ja pääsen siis kyllä mennään omiin menoihin ja harrastamaan, reissuihin jne. että ei ole edes siitä kiinni. Ero on vaan siinä, että vaikka olisi pää kainalossa, niin lapsi tulee aina ensin. Jos oli aiemmin pää kainalossa, niin niille hevosillekin sai hoitajan. Tai jos oli tosi paljon menossa, niin hevoset pärjäsivät, kun saivat ruoat, vettä ja tallin siivottua jne. Niistä sai päivittäin useamman tunnin tauon. Ja rakastan lapsiani, enkä voisi enää kuvitella elämääni ilman heitä. Tuskin enää edes muistan millaista oli elää lapsetonta elämää. Mutta aloittajan kysymykseen sanoisin, että koen lapsiperhe-elämän rankkuuden olevan myös luonne- ja ihmistyyppikysymys, ei niinkään kiinni siitä, millaista elämä aiemmin on ollut.
|