|
Lähettäjä: ..
Päivämäärä: 5.9.26 22:57:49
Niin, tässä alkuhuuman mentyä ohi aloin miettimään, onko tämä nyt rakkautta vai joko olen kyllästynyt? Pitää alkuun sanoa etten koskaan ole sanonut kenellekään rakastavani, paitsi lapsena omille vanhemmille. Ainakin ihastumista ja huumaa tunnen, kiintymystäkin. Meidän arki on ihan sujuvaa. Ei oikeastaan riidellä koskaan ja meillä on omat elämät, ei olla 24/7 yhdessä eikä kumpikaan koe sille tarvetta. Olemme parhaimmillamme kun olemme omissa oloissa. Meillä on omia pieniä yhteisiä juttuja joista nautin suuresti. Välillä hänen läsnäolo ärsyttää ja välillä taas ikävöin niin että itkettää.
Jos mietin että hän löytäisi uuden naisen, antaisin mennä ilman sen suurempaa tappelua. Tai jos hän haluaa erota muista syistä, olisin varmaan yllättävän ok asian kanssa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Edellisestä miehestä olin niin mustasukkainen, että pelkäsin vähän väliä hänen lähtevän toisen matkaan. Ja eron hetki (ei toisen naisen vuoksi) oli musertava. Välitinkö siis eksästä enemmän kuin tästä nykyisestä?
Toisaalta, en osaa kuvitella tulevaisuutta kenenkään muun ihmisen kanssa, ymmärrämme toisiamme ja uskon meidän kuuluvan yhteen. Kun luen toisten kertomuksia siitä miten he ovat kumppaninsa kanssa parhaita ystäviä, tekevät kaiken yhdessä eivätkä suunnilleen pysty olemaan erossa toisistaan, en tunnista siitä itseäni. Enkö siis rakasta häntä? Vai olenko vain niin asperger etten ymmärrä tämmöistä?
|