|
Lähettäjä: -
Päivämäärä: 19.8.26 15:51:35
Hmm, vastaan tähän ihan mielelläni.
..., kiitos puolustamisesta. Syyllistämistä ja kaikenlaisia ajatuksia ihmisillä tuntuu olevan. Ihmisellä on taipumus täyttää itse mielikuvituksellaan se mikä tiedossa puuttuu. Mt-diagnoosi nimenomaan voi "hupsahtaa" siinä missä mikä vain muukin sairaus, kuten vaikka diabetes.
Mutta siis minun kohdallani diagnoosit eivät tulleet tuosta noin vaan. Ollessani ammattikoulussa nuorena, n.17-18v iässä minulle kävi kerran koululla niin, että olin lakannut reagoimasta mihinkään. Minut oli viety päivystykseen ja sieltä olin saanut lähetteen avopsykiatrialle. Tuo yhtäkkinen tapahtuma käynnisti ikään kuin aktiivisen dissosiaatiohäiriön, vaikka näin järjellä myöhemmin mietittynä olihan dissosiointia todella paljon ennen tätäkin, päivittäistä. Ei vain tuollaista jonka voisi hoksata ulospäin, ainakaan kodin ulkopuolella. Ja jos, niin luonnehdittiin haaveilijaksi. Itse olin tottunut elämään jo lapsesta asti omassa maailmassa, kuinka olisin voinutkaan niin nuorena ymmärtää jonkin olevan vialla. Toki tunsin jatkuvasti olevani ikään kuin eri planeetalta kuin muut, mutta sekin kuului (ja kuuluu tosin vieläkin) käsitykseen elämästä.
Avo psykiatrialla kävin sitten 3 vuoden ajan. Toistan, että olin hyvin nuori. Kun olen myöhemmin lukenut tekstejä, olen olen ollut yllättynyt kuinka siellä olikaan noussut esiin useampiakin osia hetkellisesti. Hoitodiagnoosina oli dissosiaatiohäiriö, mutta silloin minulla oli käsitys, että se oli ikään kuin mahdollinen diagnoosi jota tutkittiin siellä ollessa. 19v iässä tulin raskaaksi ja oireet alkoivat pala palalta "katoamaan". Taas kerran dissosiaatio teki tehtävänsä, mutta minä luulin, että olen tulossa paremmaksi, kuten tavallaan olinkin. Loppuraskaudessa poissaolokohtaukset ja selkeät osat olivat kadonneet ja minä aloin epäillä, että olen esittänyt koko jutun. Vauvan syntyessä olin vain yksi ihminen - äiti. Se osa otti niin tiukan otteen ja vastuun minusta, että siitä tuli itse asiassa aika hyväkin äiti. Elämäntehtävä, suurin etuoikeus maailmassa. Vauvan ollessa 9kk muutimme toiselle paikkakunnalle ja lopetin psykiatrialla käynnit. Kanssani käytiin läpi asiat ja olisin saanut asiakkuuden uudell paikkakunnalle, mutta halusin eroon siinä vaiheessa sellaisesta. Olin pienen vauvan äiti, minua pelotti mahdolliset ongelmat uusien toimijoiden kanssa, halusin jatkaa elämää rauhassa.
Niinpä sitten elinkin, 9v ajan normaalia elämää. Esikoisen ollessa 1v sain ammattikoulun valmiiksi ja siitä heti töitä. Töistä äitiyslomalle ja saimme toisen lapsen. Toisen lapsen jälkeen taas töihin ja sitten kolmas lapsi. Kolmannen lapsen jälkeen korkeakouluopinnot ja töihin. Kestin 1,5v ajan työt ja AMK yhdistelmää. Tai no, alle vuoden kohdalla aloin rakoilla ja hain itselleni apua, aikuistunut ja sen verran fiksu kun olin. Masennuslääkitys aloitettiin ja se taisi olla viimeinen pisara, se räjäytti pään sisällä sen 9v ajan painekattilassa kyteneen ongelman, täysin sopimaton lääke. Olin ns. lyhytmielenterveyshoidossa, sinne pääsin ja siellä tietysti ei nähty sen enmpää tai pidemmäs. Tuo kattilan kansi paukahti ilmaan totaalisesti mennessäni sh:lle. Monta päivää oli vuotanut jo selvästi yli, mutta siinä vastaanotolla yhtäkkiä en pystynyt sanomaan mitään ja läpi puski kaikenlaista oirehdintaa. Siitä alkoi sitten ketju asioiden selvittämiseksi ja ensimmäinen pitkä sairasloma. 1,5v psykiatrian polilla käyntejä ja taistelua kelan ja työeläkeyhtiön kanssa.
Sen 9v aikanakin puski kyllä läpi ajoittain kaikenlaista. Muurit oli kuitenkin hyvin tiiviit ja sain pidettyä niitä tarpeeksi kasassa. Olin kyllä jatkuvasti ja aina uupunut eikä jaksamiseni koskaan riittänyt kunnolla samaan kuin muilla, mutta en osannut edes ajatella sitä oireena. Se muurin ylläpito oli niin raskasta ja parin eri osan tiukka kontrolli, että kaikki psyykkinen energia kului siihen. Dissosiaatio on siitä jännä, että se voi näyttää ulospäin täysin normaalilta ihmiseltä ja ihminen voi kyetä suuriinkin suorituksiin, voi olla äärettömän hyvä vaikka työssään ja ihmisten kanssa. Tietysti ihminen sitä oikeasti onkin, mutta se mitä sisällä tapahtuu, on aivan hel*etin pelottavaa.
Kun minulle palasi ns. aktiivioireet silloin pari vuotta sitten, olin hämmentynyt ja peloissani. Yritin muistuttaa itseäni, että ei, nyt et saa alkaa esittää mitään tällaista, että nyt piti olla aikuinen ja saada itsensä kuntoon (kun mieli oli reistaillut siinä kohtaa jonkun aikaa). Syytin itseäni aika kauan siitä, että esitän vain tällaista. Joka kerta ennen sh:lle tai psykologille menoa tsemppasin, että nyt puhun ja olen normaali. Ei auttanut, se taisi jopa pahentaa tilannetta. Minulle kävi huono tuuri psykologin suhteen, hän ei auttanut minua eteepäin ja pahensi ennemmin tilannetta jatkuvasti. Olin kuitenkin niin hauras ja uskoin vain, että hän auttaa ja tarve jollekin aikuiselle, joka minut näkee oli niin raastavan suuri, että olin liian kauan siinä tilanteessa. Onneksi elämäntilanteellisesta syystä hän jäi lopulta pois ja vihdoin sain taisteltua lääkärien kanssa itselleni psykoterapian alkavaksi sekä kuntoutustuen. Jälkeenpäin tajusin tuon psykologin sabotoineen hoitoani siinä hetkessä, sekä eteen päin pääsemisessä. Minulla oli aiemmassa kaupungissa ihania auttajia ja niin oli nykyisessäkin ennen tuota psykologia. Ristiriitaisesti pidin hänestä eniten ja tarrauduin henkisesti häneen suorastaan, enkä suostunut näkemään kuinka sairaalloiseksi tilanne oli mennyt.
Onneksi nyt on taas sellainen auttaja, psykoterapeutti, joka on tilanteen tasalla. Mutta tuo pitkä parempi kausi oli sellainen, että ei todellakaan käynyt edes mielessä, että tähän pisteeseen voisin päätyä.
|