|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 29.7.26 05:30:00
Kuten oletettua, vastauksia on sekä puolesta että vastaan.
Minua ei epäilytä se, miten lapsiarki sujuu. Tiedostan heikkouteni ja olen onnekseni löytänyt itselleni kumppanin, jonka vahvuudet ovat juuri siellä missä itse en ehkä ole kovin vahvoilla. Lisäksi lähipiiri on sekä kiinnostunut että kykevevä olemaan avuksi tarpeen mukaan. En epäile minun enkä kumppanini kykyä toimia vanhempina, enkä koe vanhemmuutta millään tavalla pelottavana (synnytys oikeastaan ainoa asia, mikä epäilyttää). Olemme myös perusterveitä emmekä kanna omien ”traumojemme” taakkaa siinä määrin, että olisi syytä jännittää niiden siirtämistä eteenpäin sen kummemmin.
Jostain työttömyydestä ja siihen varautumisesta en myöskään murehdi, koska sitä nyt ei ikinä voi tietää eikä se koskaan tule olemaan helppoa, mikäli yllättäen jäisi työttömäksi. Olen itse köyhemmän perheen lapsi, enkä koe köyhyyden olleen lapsuuttani köyhdyttävä asia. Tietenkin elämää on aina elettävä tiedostaen, että päivä koittaa vielä huomennakin. En kuitenkaan usko täydellisen hetken odottamisen/rakentamisen poistavan elämän riskejä etenkään omassa tilanteessani, jossa lapsen tekeminen on joka tapauksessa varma ja vakaa valinta (mikäli sen päätämme tehdä).
Tosiaan ainut huoli on tämä suunta, johon maailma menee. Aina on tosiaan ollut levottomuuksia, mutta onko esim. näitä mummojen puukottajia ja huumeongelmaisia ollut aina sama vakiomäärä (joka vain korostuu nyt uutisten ulottuvuuden ja painotuksen myötä)? Vai onko nämä epävakaat ihmiset keskuudessamme lisääntyneet ja alkaneet oireilla pahemmin? Asun itse suhteellisen rauhallisessa kaupungissa isomman kaupungin vierellä, mutta täälläkin tuntuu olevan ihan älytön määrä sellaista porukkaa, joiden ohi pelottaa mennä ihan päiväsaikaankin. Olen asunut koko elämäni samalla alueella ja vasta viimeisen viiden-kymmenen vuoden aikana olen todella havahtunut siihen, kuinka pimahtaneita osa kanssakulkijoista on.
Samoin huoli päättäjien toimista vaikuttaa. Tuntuu todella hullulta, ettei omavaraisuutta pidetä missään arvossa ja ahdistaa ajatella, että ei vaadita kuin muutama kovaääninen idiootti ajamaan jotakin ideologiaa, mikä sitten kostautuu kaikille mahdollisuuksien menettämisenä ja elämän rajoittumisena.
Pointti ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvästä vastuusta on hyvä - minun pieni perheeni tai perheettömyyteni ei sitä laivaa keikauta suuntaan eikä toiseen. Toki jos kaikki elää samalla mentaliteetilla, niin ylikansoitus jatkuu, mutta enhän minä siihenkään voi vaikuttaa (muuta kuin periaatteellisesti olemalla tekemättä lapsia).
Adoptiotakin ehdotettiin ja se voisi olla minulle ratkaisu, mutta mies haluaisi ensisijaisesti oman lapsen.
|