Lähettäjä: Ansku85 
Päivämäärä:   27.7.26 01:54:14

Meillä on edessä ero, suhde laimentunut ja helposti ärsyyntyy toisesta, tai jopa sellaista välinpitämättömyyttä. Suhde on kuitenkin sellainen, että perusarki hoituu. Tätä voisi mielestäni verrata vaikkapa kämppiselämään. Tätä eroa on nyt pohdittu melkein vuosi kaikessa rauhassa, mutta ei ole kerrottu lapsille mitään. En oikeasti usko, että he ovat tajunneet mitään. Meillä on ollut läheisyyttä ja naurua, iloa ja yhdessäoloa perheenä entiseen tapaan. Suurin ero onkin se, että me pariskuntana emme vain enää välitä tarpeeksi toisistamme kumppanina. Kumpikaan ei myöskään haaveile uusista kumppaneista. Välillä tässä onkin pohtinut, että luulen monen elävän tällaista elämää ihan ”normaalisti”, että keskinäinen suhde vaan laimentunut.

No mutta siihen asiaan. Asuminen. Asumme ”Pirkanmaalla omakotitalossa, taajamassa, jossa paljon perheitä”. Kumpikaan ei halua muuttaa ja ei olisi ehkä varaakaan tosta noin. Lisäksi teemme molemmat vuorotyötä, johon voimme vaikuttaa, MUTTA esim. ei niin ettäkö lapset voisi olla viikko-viikko -systeemillä. Meillä on kaksi alakouluikäistä lasta.

Olemme pohtineet, voisiko vaan elää arkea normaalisti saman katon alla? Onko tässä kohti aivan liian optimistinen? Toki ymmärrän, ettei se ole loppuelämän ratkaisu.

Entä jos lapset asuisivat tässä ja me aikuiset vaihdellaan työn mukaan pois, koska pakko sumplia arki viikko kerrallaan töiden mukaan.

Erossa on varmasti myös vaiheita, että siirtymiä asumismuodoissa voi tapahtua.

Eli kiinnostaisi kuulla, minkälaisia asumis/eroratkaisuja teillä on? Jos ei mene perinteisesti?

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   27.7.26 02:11:24

Mun serkku ja vaimonsa "erosivat" niin, että ostivat kaksion läheltä heidän ok-taloa. Ja vanhemmat asuivat siinä kaksiossa aina vuoroviikoin noin viiden vuoden ajan.

Sitten kun lapset kasvoivat yläkouluikäisiksi, ja molemmat vanhemmat löysivät uudet kumppanit, niin erosivat virallisesti, jakoivat omaisuuden.

Neuvottelivat lasten kanssa ennen virallista eroa, että kuka haluaa asua kenenkin kanssa. Ja lopputulos oli tosi hyvä.

Nyt aikuisena lapset ovat sitä mieltä, että homma hoitui tosi hyvin.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   27.7.26 02:56:26

Mikään ei estä yrittämästä. Myöhemmin voi tehdä sitten muita ratkaisuita.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.7.26 08:13:27

Hyvin voi elää kämppiksinä, se on yleisempää kuin uskotaankaan. Ei kaikissa suhteissa liekki roihua kymmeniä vuosia eikä tarvikaan. Jotkut jopa riitelevät paljon suhteissaan, vaikka kuulemma rakastavatkin.

Itse en edes jaksaisi olla vako karella jatkuvasta nylkyttämisestä. Meilä kumpikaan ei halua muuttaa taajamaan kuuntelemaan öisin mopojen pärinää, maalla on kivempaa. Yhdessä eläminen mahdollistaa molemmille paljon, vaikka toisinaan toisen naama ärsyttääkin. Meillä ei riidellä eikä tunne-elämä ole mitään vuoristorataa, se auttaa jaksamaan arkea. Kaikki sujuu nätisti.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   27.7.26 08:41:27

Googlaa "kumppanuusvanhemmuus", ihan normaali järjestely.

Lähettäjä: Viivi 
Päivämäärä:   27.7.26 09:15:31

Ajattelin myös, että olisin voinut väliaikaisesti asua saman katon alla lasten isän kanssa eropäätöksen jälkeen. Teen itse 3-vuorotyötä ja lasten isällä on paljon työmatkoja. Sitten kun olimme yhtäaikaa kesälomalla, oli oikeasti pakko muuttaa pois ja etsiä uusi asunto.

Nyt lapset ovat molempien luona suunnilleen puoliksi, mutta ei mitenkään viikko-viikko vaan vähän miten sattuu. Minulla on myös uusi kumppani, jonka lapset asuvat pääsääntöisesti hänen luonaan. Tämä järjestely on toiminut hyvin.

Tajusin myös, ettei minun kannata enää olla lasten isän ja hänen sukulaisten kaveri. Vaan vetää selvä rajanveto siitä, miten oman vapaa-aikani vietän. Lasten isän kanssa soitellaan vain lapsiin liittyvistä asioista, enkä enää järjestä vaikka perhejouluja hänen sukulaisille.

Alussa pidin jopa lasten synttärit ilman miehen sukulaisia, koska minua ärsytti miehen sukulaisten suhtautuminen koko eroon. Eropäätos oli puhtaasti miehen, eikä minun ja miehen sukulaiset olivat sitä mieltä, että meidän pitäisi vaan jatkaa sopuisasti yhdessä. Mutta nyt kaikki on hyvin, kun tajusin jatkaa omaa elämääni, ja jättää miehen sukulaiset omiin oloihinsa.

Raha-asiat kyllä järjestyvät. Itse pystyn ottamaan halutessa lisätöitä silloin kun lapset eivät ole luonani. Ja sain uuden asunnon vuokrattua edullisesti.

En halua, että lasten isä joutuu rahallisesti turhan ahtaalle, joten kumpikin vain maksaa osuutensa lasten ruokamenoista, lasten bussiliput, kännykkälaskut ja harrastukset maksetaan puoliksi. Itse asiassa minulla meni ennen varmaan 1000€/kk ruokakauppaan, ja nyt ei juuri mitään kun ei tarvitse sitä miestä enää ruokkia.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   27.7.26 09:56:52

On mahdollista elää kavereina. Teillä on yhteiset intressit, ne lapsenne. Ei syytä.olla vihollisia.

Meillä oli välillä huonompia parisuhde-aikoja mutta yrittöjyyden ja muun kiireen keskellä sitä ei ehkä pohtinut niin paljon. Sitten välillä mennyt taas tosi hyvin myös pariskuntana. Ja taas huonommin, ja sitten lähennytty.

Aina ei ole suuria rakkauden tunteita mutta se yhteinen elämä ja luottamus on. Ja sitten ne tunteetkin voi pelata.

Muistaa kunnioittaa toisiaan ja asettaa lapset etusijalle niin asiat sujuu. Eipä nuo uusioperheet idylleiltä vaikuta myöskään kun niissä on jatkuvaa taiteilua eri tavoitteiden välillä ja aikuiset jo tottuneet antamaan periksi oman lyhyen tähtäimen etunsa takia.

Eri jos olisi päihteitä ja tappelua mutta rauhallinen hyvä arki ei ole hyvä syy erota.

Lähettäjä: @nni 
Päivämäärä:   27.7.26 10:44:34

Meillä ei exän kanssa ole lapsia, mutta asuttiin eron jälkeen kämppiksinä melkein kaksi vuotta. Mies muutti pois vasta, kun tapasi nykyisen tyttöystävänsä. Meillä oli yhdessä asuminen sujunut aina tosi hyvin ja kun eron syy oli nimenomaan romanttisten tunteiden ja seksuaalisen vetovoiman katoaminen, jatkettiin kämppiksinä. Oli erittäin toimiva järjestely.

Lähipiirissäni on pariskunta, joka erosi, kun nuorin lapsi oli vasta parivuotias ja vanhin esikoulussa (kolme lasta). En tiedä kaikkia heidän järjestelyjensä yksityiskohtia, mutta virallisesti asuivat samassa taloudessa julkikerrotun eron jälkeen lähemmäs 10 vuotta. Nuorin oli ala-asteen loppusuoralla, kun muuttivat virallisesti erilleen. Asuivat isossa omakotitalossa ja eri makuuhuoneissa. En tosiaan tiedä kaikkia yksityiskohtia, mutta ulospäin näytti sujuvan hyvin, eli on varmasti mahdollista joissain tapauksissa.

Lähettäjä: Oma kokemus 
Päivämäärä:   27.7.26 11:02:27

Vanhempani ”erosivat”, kun olin 8v. Virallinen ero ja erilleen muutto tapahtuivat vasta, kun olin 12v. Ulkopuolisille vanhemmat eivät ”erosta” puhuneet.

Ongelma oli, että asuttiin kolmiossa. Minulla oli oma huone, mutta 6-vuotiaaksi asti nukuin vanhempien huoneessa. 7-vuotiaana aloin nukkua osan öistä omassa huoneessa ja sitten juuri 8-vuotiaana aloin olla niin iso ja rohkea, että olisin halunnut nukkua omassa huoneessa. Sitten tulikin vanhempien ”ero” ja isä siirtyi nukkumaan minun huoneeseeni ja minun piti nukkua makuuhuoneessa äidin kanssa.

Todella noloa salata tilannetta kavereilta. Kerran oltiin kaverin kanssa leikitty jotain minun huoneen sängyllä ja päiväpeitto oli mennyt jotenkin vinoon. Leikin jälkeen kaveri alkoi pedata päiväpeittoa uudelleen ja löysi sieltä alta isän pyjaman. En muista enää, minkä selityksen keksin, mutta sen jälkeen en uskaltanut enää pyytää kavereita kotiini.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   27.7.26 11:19:22

Mullakin on ystävä, joka "erosi" miehestään lasten ollessa pieniä, mutta jäivät asumaan samaan taloon vaan eri huoneisiin. Eivät kertoneet erosta julkisesti mutta ystävä kertoi minulle ja varmaan joillekin muillekin läheisille. Ystävä oli ainakin tyytyväinen järjestelyyn ja hänen puheiden perusteella se toimi hyvin. Olivat näin useampia vuosia, ehkä yli viisi mutta alle kymmenen? Tästä on jo vähän aikaa niin en enää muista. Kaikki lapset oli kuitenkin jo pitkälle kouluikäisiä, kun muuttivat erilleen.

Voihan sitä kokeilla? Jos ei toimi niin sitten järjestellä uusiks?

Lähettäjä: Ansku85 
Päivämäärä:   27.7.26 22:58:16

Kiitos jo nyt kommentoijat. Ehkä se on syvässä, että miten sen eron pitää mennä ja tosiaan hyvin sanottu, että on varmaan yleisempää kuin luulenkaan. Nimenomaan tuo, että miksei voisi kokeilla ensin että jäädään asumaan ja sitten miettii seuraavaa siirtoa, kun se ei enää tunnu hyvältä.