|
Lähettäjä: Erakkorapu
Päivämäärä: 12.7.26 19:39:31
Äitini, hänen sisaruksensa ja oikeastaan koko lähisuku ovat aina olleet kovia kyläilemään. Lapsena lähdin ihan mielelläni kylään, mutta varmaan jo aika nuorena lapsena minulle tuli olo, että minun puheitani pilkataan, niille nauretaan ja toistellaan porukalla taas nauraen. En vain yhtään muista puhuinko oikeasti niin tyhmiä juttuja lapsena vai mistä tämä johtui. Enkä muista aloinko jo ennen koulun alkamista vai vasta 7-9 vuotiaana olemaan hiljaa ja puhumaan vain silloin, kun tiettyjä henkilöitä ei ollut läsnä tai paikalla oli vain yksi aikuinen. Edelleen huomaan jäätyväni kesken lauseen jos keskustelen jonkun kanssa ja tiettyjä sukulaisia tulee samaan tilaan. Alan vain miettiä mitä voin sanoa ettei siitä tehdä numeroa. Lapsena toisten lasten kanssa minulla oli aina kivaa, juttu luisti, pelailimme ja leikimme yhdessä. Kun en yleensä puhunut mitään aikuisten läsnäollessa sain usein kuulla ”veikö kissa kielesi”, ai että kun inhoan tätä ilmeisesti ihan hyvää tarkoittavaa lausahdusta edelleen, kun kuulin sitä niin paljon. Jos taas aukaisin suuni sain kuulla joltain aikuiselta kovaäänisen ”nyt se puhuu, kuulitteko” ja minusta tämäkin tuntui pahalta, kun asiasta tehtiin niin iso numero. Olin kai vain aika herkkänahkainen lapsi, mutta en osannut käsitellä asiaa joka aina toistui kun sanoin jotain. Teininä minua alkoi ahdistamaan kyläilyt oikein kunnolla. Harvoin viitsin lähteä sukulaisille kylään ja jos oli pakko kuvista näkee kuinka ahdistuneena ja jännittyneenä olin. Kyläilyt olivat ihan kamalan tuntuisia.
Jotenkin olen räpiköinyt ja nähnyt sukulaisiani harvakseltaan eli aina jättänyt kyläilyt välistä jos vain olen kehdannut jättää menemättä. Äidilleni tämä on ollut todella vaikea asia ymmärtää ja suuttuu ja loukkaantuu minulle edelleen joka kerta jos minulla on oikeastikin esim töitä ja sanon tämän perusteeksi etten lähde sukulaisten kokoontumiseen. Jotenkin äitini tuntuu ottavan henkilökohtaisena loukkauksena etten osallistu kyläilyihin. Isompiin juhliin pyrin osallistumaan, mutta ei minua oikeasti haittaa yhtään jos en voi osallistua vaikka pitääkin esittää, että olisi kamalan kurjaa kun ei pääse.
Edelleenkään en tunne oloani luontevaksi sukulaisten keskellä vaikka olen ihan aikuinen. Olen alkanut pohtimaan miten ja millä konsteilla osaisin muuttaa suhtautumistani ja oppisin olemaan sukulaisten seurassa oma itseni. Minulla on paljon kavereita ja tuttuja joita näen ja joiden seurassa viihdyn. Samoin töissä on luontevaa höpötellä tauolla muiden kanssa, minulta usein tullaan kysymään neuvoja ja apua eli tuskin olen kovin vastenmielistä tai nyrpeää seuraa. Vaikka kuinka päätän etukäteen, että tällä kertaa olen oma itseni sukulaisten seurassa niin ei tunnu onnistuvan. Edelleen menen jotenkin lukkoon näistä
”oho, nyt se puhuu” , ”Kylläpä siitä on tullut puhelias, mikä nyt on” tai puheideni toistamisesta kovaan ääneen niin, että katsotaan muita ja nauretaan aika tekonaurulta kuulostavaa naurua.
Onko joku opetellut vastaavissa tilanteissa käyttäytymään normaalisti ja miten se onnistui? Varmasti olisi ollut helpompaa, jos olisin alkanut korjata käytöstäni jo aikaisemmin, mutta jostain syystä olen vain päätynyt aina välttelemään näitä tilanteita.
|