|
Lähettäjä: ee
Päivämäärä: 28.6.26 11:59:12
Tiedän, että tavallaan olen itse onnellisin kun elän yksin ja ilman parisuhdetta. Viihdyn hyvin itsekseni, tykkään tehdä asioita yksin ja tarvitsen ehdottomasti paljon omaa aikaa. MUTTA, en halua olla AINA yksin ja tehdä KAIKKEA itsekseni.
Viime vuosina on tullut entistä enemmän sellainen olo kun katselee muiden elämää, että voi kun minäkin haluaisin sittenkin kumppanin ja ehkä lapsiakin. Mutta sitten tavallaan tiedän, että ei, oikeasti en halua. Haluaisin vain, että minullakin olisi ihminen/ihmisiä joiden kanssa tehdä edes välillä jotain yhteistä, jotka välittäisivät minusta ja joista olisi tietynlaista turvaa elämässä.
Jos kellään ympäröivässä maailmassa ei olisi puolisoa ja lapsia, niin en minkään todellakaan haaveilisi sellaisesta. Nyt kadehdin heitä sitä jonkinlaista turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota ihmissuhteet usein tuovat.
Nykyään tuntuu, ettei minulla ole oikein yhtään oikeasti läheistä kaveria. Ne kaverit jotka on, tekevät asioita tietysti mieluiten kumppaninsa kanssa. Heidän on hirveän vaikeaa löytää aikaa minun näkemiselleni ja sitten jos nähdään, eivät minun asiani heitä niin kiinnosta, eikä meillä tunnu suoraan sanottuna esim. monien pitkäaikaisten kavereiden kanssakaan olevan enää juuri mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Muita läheisiä ihmisiä ei ole lukuunottamatta äitiä ja pari muuta iäkästä sukulaista, Heidän suunnaltaan en voi luottaa enää minkäänlaiseen tukeen ja turvaan, vaan ovat enemmän minun hoivattaviani.
Enkä tarkoita, että haluaisin ihmisiltä pelkästään apua ja kivoja asioita, vaan tottakai ihmissuhteisiin kuuluisi myös minun taholtani läsnäoloa ja tarvittaessa toisen tukemista. Mutta pointti on, että tuntuu että olen pelottavan yksin maailmassa, ei ole ketään jolta pyytää apua edes pienissä arkisissa asioissa, ei ole ketään kenen kanssa luoda yhteisiä muistoja ja jakaa mukavia kokemuksia, kenelle laittaa viestiä hauskasta sattumuksesta eikä ketään joka tukee minua jos elämässä on vaikeaa. Se on tosi surullista.
Juuri tässä yhtenä päivänä kävelin yhden keskiluokkaisen oloisen omakotitaloalueen läpi. Siellä oli perheitä pihoillaan yhdessä ja naapureiden kanssa puuhailemassa. Onneksi oli aurinkolasit itsellä silmilläni, koska rupesi ihan itkettämään kun sitä katsoi. Tottakai näin vain pintaa, en voi tietää jos joku pariskunta oikeasti pohti eroa tai jonkun perheen mummo oli vaikka juuri saanut diganoosin vaikeasta sairaudesta tai jonkun työpaikalla oli yt-neuvottelut käynnissä. Mutta pointti oli, että niillä ihmisillä näytti olevan toisensa, ilojen ja surujen jakajia siinä käden ulottuvilla. Se näytti jotenkin niin ihanalta ja turvalliselta.
Omasta elämästä ihan arkisia esimerkkejä, niin olin esimerkiksi keväällä viikon ihan kamalassa kuumeessa ja vatsataudissa. Töistä sai onneksi olla pois omalla ilmoituksella, eikä tarvinnut ihmetellä miten pääsen lääkäriin, mutta olisin tarvinnut esim. lääkkeitä, ruokaa jne, mutta ei ollut ketään keltä pyytää apua.
Nyt taas olen ollut jo kolme viikkoa kesälomalla ja en ole tänä aikana käynyt yhtäkään keskustelua kenenkään kanssa. Ainoat sanat jotka olen sanonut, ovat tyyliin naapurin tai muun ohilkukijan tervehtiminen tai muutaman sanan vaihtaminen asiakaspalvelijan tai kanssamatkustajan kanssa. Ja en ole todellakaan istunut pelkästään kotona, vaan tehnyt parikin pidempää kotimaan reissua, käynyt museoissa ja kirppareilla ja ulkoillut paljon ym. Mutta nytkään olen ole taas melkein kolmeen vuorokauteen edes käyttänyt ääntäni. Eikä ketään ole kiinnostanut kuulla lomareissuistani.
Pari näistä "kavereista" aloitti loman tällä viikolla ja yritin aiemmin ehdottaa heille vaikkapa jäätelöllä tai kävelyllä käymistä, mutta ei heillä ollut aikaa. Toivon, että myöhemmin kesällä onnistuisi vaikka joku ilta tai viikonloppu, mutta saa nähdä.
Toki minulla on esimerkiksi töissä kohtaamisia kollegoiden kanssa, samoin harrastuksissa. Ne ovat monesti mukavia, mutta eivät ole valitettavasti syventyneet sen kummemmiksi. Eli eivät varsinaisesti poista sitä yksinäisyyden tunnetta, mieluumminkin ehkä välillä syventävät sitä, kun muut vaikkapa puhuvat miten viettivät suvun tai kaveriporukan kesken juhannusta/joulua/pääsiäistä mökillä, kertovat siskon häistä tai vertailevat lastensa kehitystä ja puolisoiden autokuumeilua. Nykyään tuntuu niin nololta, jos joku vaikka kysyy minun vappu/viikonloppu/mitä ikinä suunnitelmiani töissä, niin että ne sisältävät AINA pelkästään suunnitelmia siitä mitä teen yksin, halusin tai en. Vaikka siis nautin hyvin paljon myös siitä yksin olemisesta.
Ja tosiaan, vaikka tämä kirjoitus keskittyy siihen näkökulmaan, mitä MINÄ haluaisin ja kaipaisin, niin pidän itseäni esimerkiksi hyvinkin empaattisena ihmisenä ja olen aina valmis tarvittaessa kuuntelemaan ja olemaan tukena toisille tai auttamaan käytännön asioissa sekä katselemaan niitä toisen lomakuvia tai kuulemaan kollegan perheen Linnanmäkireissusta.
|