|
Lähettäjä: Rubiini
Päivämäärä: 21.6.26 21:04:04
Minä olen nyt 30v ja tunnen, että tämä nyt meneillään oleva vuosi on vasta ensimmäinen vuoteni oikeasti elossa sitten lapsuuden. Aiemmin olen vain selviytynyt ja kitunut. Sairastuin anoreksiaan 14 vuotiaana ja sairastin 15 vuotta, siinä meni kaikki nuo vuodet ihan hukkaan, kaikessa mitä tein oli varjona tuo hirveä syömishäiriöhelve+ti niin vahvasti, että en edes muista suurimmasa osasta noista vuosistani juuri mitään. Niin monet merkkipäivät, juhlapyhät, bileet, kaikki nuoruuden menot, juhlat, kisat, festarit, omat valmistujaiset, parisuhteet ja seurustelun, ilon hetket, elämisen mahdollisuudet on tullut vietettyä yksin kotona ahdistuksissa tai sairaalassa, niin monta loistavaa tilaisuutta on jäänyt sairauden takia tarttumatta, niin monet ihmissuhteet on kärsinyt ja jäänyt syntymättä, koska syömishäiriö on ollut kontrollissa ja estänyt minua elämästä, niin monet mahdollisuudet on tullut menetettyä syömishäiriön takia. Olen halunnut vaan piiloutua ja eristäytyä, koska olen vihannut kehoani niin paljon ja 24/7/363 mietin vain miltä kehoni näyttää ja kuinka pitäisi laihtua, yksi vilkaisu peiliin saattoi romahduttaa täysin minut. Oikeasti ainoa mitä olen jaksanut ajatella on ollut sairaat ajatukset ja kaikki muu on ollut esitystä ”normaalin ihmisen roolissa”, kotona olen itkenyt, pakkojumpannut, maannut sängyssä yksin aivan romuna ja miettinyt jaksaako sydän vielä pumpata yön yli. Olen ollut aivan täysin sairauden kourissa, ilman että minun oma persoonani on ollut tavoitettavissa. En edes tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt elossa ja saanut esim tutkinnot aikaiseksi, en muista oikeasti mitään koulusta. Saati pystynyt omistamaan hevosen ja kilpailemaan, koska oikeasti hevosen selässäkin jatkuvasti pystyin miettimään vain näytänkö kuinka paksulta ratsastushousuissa (jättänyt jopa kisoja väliin siinä pelossa) ja ollut niin heikko, että olen meinannut pyörtyä satulaan ja itkenyt hevoseni karsinassa salaa, kun en vaan jaksa enää. Olen vain suorittanut autopilotilla tyhjillä valoilla jotain mitä minulta odotetaan, jotain maagista täydellisyyttä kaikessa muka tavoitellen, feikkihymyillyt ja oikeasti todellisuudessa tehnyt hidasta kuolemaa. Tai no sisältä olin ihan kuollut, en ole elänyt oikeasti. En tuntenut mitään muuta kuin surua, epäonnistumista, tyhjyyttä ja masennusta, vaikka olisi tapahtunut mitä kuinka ihanaa. Olin ihan puhki, odotin vaan koko päivät että saan nukahtaa taas, toivoin että saisin nukkua ikuisesti. Jälkikäteen miettiessä sen vasta tajuaa, että kuinka pihalla koko tästä maailmasta on ollut.
Vasta vuosi sitten päädyin henkisesti siihen pisteeseen, että päätin parantua, siis ihan oikeasti ja aidosti parantua. Hain apua ja otin sen aidosti vastaan, tein töitä itseni eteen ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Koin ettei ollut enää vaihtoehtoja, eikä mitään menetettävää. Ja sen jälkeen kaikki on alkanut muuttua parempaan. Nyt koen, että olen herännyt henkiin ja hitto vie minä nautin siitä. Mun elämä ei todellakaan ole ohi, vaan nythän se vasta alkoi. Ja nyt kun pystyn, niin otan siitä kaiken irti. Joo olen jäljessä ns normista ja muista sekä minulta puuttuu valtava määrä ns normaaleja kokemuksia, mutta yritän ajatella että mitä sitten. Ei niitä takaisinkin saa, vaikka kuinka sitä surisi. Sitä suuremmalla syyllä minä yritän elää tässä ja nyt sekä rakentaa tätä uutta tulevaisuutta, rakentaa parempia suhteita läheisiin ja tutustua uusiin ihmisiin jne. Ehkä voisin vielä jopa rakastua ja päätyä parisuhteeseen joskus. Haluan tehdä asioita, mitä minä itse aidosti haluan, sairaudella ei ole enää siihen sananvaltaa. Haluan ajatella itse, että kaikki hyvä on vasta edessä. Joskus se ei tunnu siltä, mutta olen pakottanut itseni ajattelemaan positiivisesti niistäkin hetkistä läpi.Sain yliopistopaikan minua aidosti kiehtovalta linjalta ja odotan innolla mitä kaikkea sekin avaa tullessaan. Varmasti edessä on vielä paljon myös vaikeuksia ja suruja, mutta sitä en halua murehtia etukäteen, tärkeintä nyt on mennä eteenpäin.
Halaus aloittaja, olen ylpeä sinusta että olet vielä täällä. Tsempit uuteen elämän alkuun. Toivon sydämestäni, että sinäkin löydät keinot vielä innostua elämästä, rohkeuden nauttia matkasta ja saada aikaan rauhan menneisyytesi kanssa! <3
|