|
Lähettäjä: Ällö
Päivämäärä: 8.6.26 13:50:32
Olin 19 v, kun tapasin hänet. Rakastuin ja olin nuori ja luottavainen, vielä oikeasti raakile itsekin enkä osannut vielä arvostaa itseäni samoin kuin myöhemmin.
On ollut aika pysäyttävää lukea silloista päiväkirjaani myöhemmin. Tämä henkilö pussaili kaveriani, poltteli pilveä, valehteli suut ja silmät täyteen, kontrolloi tekemisiäni ja vähitellen yksi kerrallaan alkoi rajoittaa sosiaalista kanssakäymistäni. En saanut tavata tätä tai tuota, koska he ovat eri sukupuolta kuin minä. Lopulta en saanut tavata edes samaa sukupuolta olevia. Ystäväni kertoivat jo silloin nähneensä, miten muutuin hiljaiseksi ja näkymättömäksi, en enää ollut oma itseni. Enkä edes tajunnut sitä itse, kun muutos kävi vähitellen. Ex koetti saada minua myymään asuntoni ja ostamaan talon hänen kotiseuduiltaan, josta en tuntenut ketään. Tässä vaiheessa tuli tänne ht.nettiin ja kysyin muiden mielipidettä.
Mies saattoi lähteä reissuun toiselle puolelle Suomea ja ilmoitti, että suhde on nyt loppu. Jäin kotiin suremaan ja aina tämä palasi takaisin ja syyllisti minua siitä, miksi oli lähtenyt. Vika oli minussa, koska tein tai sanoin väärin, käytin vääränlaisia vaatteita, flirttailin hänen mukaansa muille jne. Halusin lähteä opiskelemaan ja tämän ex torppasi sanomalla, etten kuitenkaan pärjää, kun jätin lukion kesken. Jälkikäteen ajatellen ehkä se jatkuva halu oppia, lukea ja tietää lisää on alkujaan lähtöisin siitä, että en halunnut, että ex olisi oikeassa. Ja tiedän, ettei ollutkaan.
En pitänyt edes sitä varoitusmerkkinä, että yksi koiristani pelkäsi häntä. Olisi pitänyt.
Suhteemme loppui puolentoista vuoden kuluttua. Hän lukitsi minut koirieni kanssa ulos huhtikuussa ilman rahaa, lompakkoa, kännykkää tai edes koirien pantoja. Keskellä Helsinkiä vaihtoehdot olivat vähissä ja päädyin äitini luo poliisikyydillä. Seuraavana päivänä tallustin kotiovelleni, otin tarvitsemani vaatteet ja ilmoitin olevani kaksi päivää poissa, jonka aikana hän saa pakata tavaransa ja häipyä.
Vielä pari vuotta takaperin, eli miltei 20 v eromme jälkeen hän koetti soitella ja kysellä kuulumisia. Oli kuulemma aina tykännyt katsella ikkunaani ja mietti, mitä kuuluu! Puhelut ahdistivat minua suuresti ja viimeisellä kerralla sanoin, että jos puhelut eivät lopu, niin seuraavaksi hankin lähestymiskiellon. Ei tarvinnut, olen saanut olla viimeiset vuodet rauhassa.
Exän vuoksi en uskaltanut vuosiin siirtää kirjojani uuteen osoitteeseen, kun pelkäsin sen tulevan tännekin kyttäämään.
Jos hän vielä sattuu ottamaan yhteyksiä, niin haen sitä lähestymiskieltoa. Käsittämätöntä, miten yhden ihmisen pelkkä ääni saa sykkeen kohoamaan ja avoimen ahdistumisen ja stressin pintaan.
|