Lähettäjä: Dodo 
Päivämäärä:   2.6.26 22:56:43

Oletko tyytyväinen oman perheesi sosiaalisiin taitoihin? Onko yhdessäolo ollut palkitsevaa sosiaalisen kanssakäymisen näkökulmasta? Onko tuntunut, että tulet nähdyksi ja huomioiduksi?

Itselläni on ihan kunnollinen perhetausta, mutta silti iän myötä on selvinnyt, että omassa perheessä vanhemmilla ei koskaan ollut oikein kovin hyvin hyvät sosiaaliset taidot. Sellainen yleinen huomaavaisuus puuttuu monista tilanteista.

Yksi käytännön esimerkki: Laitoin hiljattain koko perheen wa-ryhmään kutsun isoon ja tärkeään perhejuhlaan. Yksi perheenjäsen reagoi sydänemojilla ja vastaamalla kiitos kutsusta. Sitten isäni tunnin kuluttua tästä viestistä laittoi kuvia siitä, mitä eläimiä kotitalon riistakamerassa oli näkynyt. Tavallisia, mutta ymmärrän että halusi ilmoittaa. Ja sitten tuli monta kommenttia koskien riistakuvissa näkyviä tavallisia eläimiä. Ei mitään muita reagointeja koko kutsuun, vaan oli tärkeää puhua riistakameran kuvista.

Toinen esimerkki: Omassa perheessäni aina kannustettiin hyvien neuvojen jakamiseen ja yleisestikin toisten neuvomiseen. Vasta iän myötä olen ymmärtänyt, että läheskään kaikissa tilanteissa toinen ihminen ei halua eikä edes kannata neuvoa pyytämättä. On aika outoakin joka ongelmaan suoraan vaan tarjota kaikenlaisia neuvoja, loppujen lopuksi ihmisten tilanteet ovat yksilöllisiä eikä ulkopuolinen neuvoja useinkaan tavoita sitä toisen ihmisen todellista tilannetta. Parasta on kohdata, kuunnella, kysyä kysymyksiä. Ja toki silloin jos toinen neuvoa pyytää, voi myös neuvoja tarjota. Mutta pyytämättä neuvominen ei monessakaan tilanteessa ole ok.

Lähettäjä: What 
Päivämäärä:   2.6.26 23:05:48

Isoihin ja tärkeisiin perhejuhliin ei laiteta kutsua yhteiseen Whatsup-ryhmään. Juuri yllä olevan esimerkin vuoksi.

Mutta joo, en ole jälkikäteen tyytyväinen esimerkiksi lapsuudenperheeni riitely"taitoihin". Tai sanotaanko, että tunnetaitojen opettelu on tietysti ollut ysärillä ja sitä ennen tuntematon käsite. Nyt sitten opettelen näitä taitoja yhdessä lasteni kanssa sen sijaan, että olisin jotakin oppinut vanhemmiltani.

Pitkälti koen olleeni kuultu ja rakastettu, mutta ei vanhempanikaan eikä meidän perhe täydellisiä olleet.

Lähettäjä: niin 
Päivämäärä:   2.6.26 23:09:18

Mun veljistä toinen on ihan rehellisen mul*ku. Niin ikävä persoona että jos ei olisi sukua niin en olisi missään tekemisissä. Nyt olen wa-ryhmän kautta ja näemme muutaman kerran vuodessa jossain perhepäivällisillä. En ymmärrä, miten noin fiksu ihminen voi olla noin ilkeä ja veemäinen ja vielä aivan avoimesti. Ei hänelle tuota mitään ongelmia töräyttää ilmoille kommenttia joka saisi heikomman ihmisen itkemään. Esimerkiksi meidän äiti ei enää edes halua pyytää tältä veljeltäni mitään, koska vastaus on aina jotain ilkeää, piikikästä tai muuten ikävää. Ja meidän äiti on tosi reipas, kohta 80, asuu taajaman ulkopuolella omakotitalossa, hoitaa ja pärjää. Eli ei ole mikään ruikuttaja tai uhriutuja. Me kaikki lapset asutaan 50 km päässä kotoa, eli ei ole mikään massiivinen vaiva sopia että ok, tulen tekemään asian x päivänä y, ja näin me muut tehdäänkin, tämä yksi vaan v'ttuilee. Ja mikä parasta. Hän on työssään äärettömän pidetty ja arvostettu. Että töissä osaa kyllä käyttäytyä ja katsoa mitä sanoo, me perheenjäsenet vain saadaan osaksemme kaikki ikävä. Ei varmaan tarvi sanoa että en ole häneen käytännössä yhteydessä. En muista minä vuonna olisin viimeksi esim soittanut.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.6.26 23:16:21

Osittain kyllä, osittain en. Vanhemmilla omat taustansa ja niistä oppineet omat sosiaaliset taitonsa. Yrittävät olla avoimia ja ymmärtäväisiä, ja suht usein siinä onnistuvatkin. Mutta osaavat myös vähätellä ja sivuuttaa jos eivät pidä asiaa omasta mielestään tärkeänä. Ovat myös hyvin itsepäisiä ja kuunteleminen on vaikeaa.

Itse taas olen oppinut vain sopeutumaan, kun olisi parempi nostaa mellakka ja poistua paikalta. Monesti kaikkia kiinnostaa vain ne omat asiat, ja nekin kääntyy niin että itseni on vaikeaa saada apua mutta minun tulee kyllä mukisematta auttaa muita. Välillä koen olevani alempiarvoinen.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.6.26 23:26:30

Mä olen ollut vihainen lapsuudenkodissani opetettuihin konfliktinratkaisutaitoihin.

Äiti on hyvin reaktiivinen ja HUUTAA AINA PIENEMMÄSTÄKIN ÄRTYMYKSESTÄ ja isä taas reagoi täydellä mykkäkoululla jotka saattaa kestää vuosia. Tämä oli lapsena mun ainoa "riitely"malli. Että joko huutamalla voitettiin tai suljettiin suu lähes ikuisesti.

Terveissä perheissä eläneet puolisot oli aivan järkyttyneitä kun itsekin reagoin sitten erimielisyyksissä huutamalla tai hiljaisuudella. Itse en taas tajunnut kumppanin reaktioita. On ollut kova koulu opetella lapsuudessa opetetuista tavoista pois.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   2.6.26 23:28:26

Olen todella tyytyväinen perheeni sosiaalisiin taitoihin.
Meillä ei kommunikoida minkään wa-ryhmien kautta vaan kasvokkain tai puhelimitse puhumalla.
Meidän perheeseen kuuluvat mun isä, miehen äiti, meidän kaksi aikuista lasta puolisoineen ja lapsineen, sekä yksi vielä kotona asuva lapsi.
Tunnetaitoja ei olla ikinä erikseen opeteltu tai opetettu, vaan ne kuuluvat normaaliin arkeen ja kasvatukseen. Ehkä juuri siksi meillä homma toimii. Ja toimi myös sillon, kun mun ja miehen isovanhemmat vielä elivät.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.6.26 05:38:34

"Äiti on hyvin reaktiivinen ja HUUTAA AINA PIENEMMÄSTÄKIN ÄRTYMYKSESTÄ ja isä taas reagoi täydellä mykkäkoululla jotka saattaa kestää vuosia. Tämä oli lapsena mun ainoa "riitely"malli. Että joko huutamalla voitettiin tai suljettiin suu lähes ikuisesti. "

Meilläkin äiti oli varsinainen matriarkka, joka koki oikeudekseen myös manipuloida ja kontrolloida muiden elämää. Tämä jatkunut vaikka lapset aikuisia. Käyttää törkeästi hyväkseen muiden hyvyyttä, ja uhriutuu tarpeen tullen. En itse koskaan oppinut huutamaan, koska minut huudettiin ja syyllistettiin aina hiljaiseksi. Enkä edes halunnut kasvaa samanlaiseksi kuspääksi kuin äitini. En halua tuhota muiden elämää, äitini on tehnyt sitä muidenkin edestä.

Lähettäjä: L 
Päivämäärä:   3.6.26 08:13:09

"Äiti on hyvin reaktiivinen ja HUUTAA AINA PIENEMMÄSTÄKIN ÄRTYMYKSESTÄ ja isä taas reagoi täydellä mykkäkoululla jotka saattaa kestää vuosia. Tämä oli lapsena mun ainoa "riitely"malli. Että joko huutamalla voitettiin tai suljettiin suu lähes ikuisesti."

Meillä oli tätä samaa, sillä erotuksella, että äiti teki yksin molempia. Aivan mitätön asia saattoi saada kohtuuttomat mittasuhteet ja aiheuttaa päiväkausien mykkäkoulun, jota ei saanut loppumaan vaikka kuinka mateli ja pyyteli anteeksi. Menen yhä täysin jumiin konfliktitilanteessa.

Myöskään tapoja ei opetettu. Olin vieraiden seurassa ujo, mutta perheen kesken puhelias lapsi, joka olisi kaivannut hieman enemmän lempeää ohjausta siihen, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan. Muistan pelänneeni jo lapsena esim. sukujuhlia, koska en oikein tiennyt mitä niissä tapahtuu. Koin myös, ettei vanhemmilta saanut kysyä, kun "kyllähän sinun pitää tajuta". Muistan vain sen, kun sanottiin, että juhlapöydässä ei saa ahnehtia ja rohmuta, muuten muut katsovat pahasti, mutta se muotoiltiin minulle jotenkin niin tiukasti ja siten, että tarjoilut "eivät ole minulle". Vielä aikuisenakin olen lähinnä vain närppinyt tarjottavia ja ottanut ehkä jonkun kuivan keksin kakun sijaan (ikään kuin SE ei olisi epäkohteliasta).

Olin etenkin lapsena sosiaalisesti niin tumpelo, ettei minulla ollut paljon ystäviä enkä oikein halunnut edes käydä missään (esim. leireillä tai harrastuksissa), koska koin, että minussa on jokin pielessä.

On ollut kova koulu opetella aikuisena toimimaan ihmisiksi.

Lähettäjä: Flikki 
Päivämäärä:   3.6.26 08:39:23

Tavallaan sekä että. Isäni on ollut aivan loistava roolimalli ja saan kyllä kiittää vahvasti häntä siitä! Tosin ne kiitokset on osoitettava jo pilvien päälle, mutta silti. Olen saanut hyvät pohjat sosiaalisiin taitoihin, tunteiden käsittelyyn, pettymysten käsittelyyn (ja urheilevana perfektionismiin taipuvaisena lapsena niitähän riitti), ihmisten kohtaamisiin, rakkauden osoittamiseen ja ylipäätään saanut häneltä esimerkin aidosta lämmöstä ja välittämisestä. Ja oikeastaan koko isän puolen suku on samanlaista porukkaa. Olen todella kiitollinen näin aikuisena siitä, millaiset eväät elämään olen sieltä puolelta saanut.
Äitini taas sitten, noh miten sen nyt sanoisi…Hän on aina ollut todella tunnekylmä ja tyly (ihan sisältäen myös fyysistä väkivaltaa) meille omille ja kotona, mutta silti julkisesti muille ulkopuolisille esittänyt aivan toista ruusunpunaista ihanaa roolia, aivan erilaista kulissia mitä todellisuus oli. Mutta kun muut ei näe, niin hänen ympärillään pitää olla vaan hiljaa, näkymätön, ongelmaton ja täydellinen sekä kuunnella hänen juttujaan. Olen aina ajatellut, että hän ei oikeasti vaan välitä muista tai rakasta edes minua, minäkin olen ollut aina enemmän hänelle esine mitä saa esitellä muille kuin tytär. Jos esim itkin pahaa oloa tai kipuani kipuani lapsena (olin hetken vaikeasti sairas nuorena), niin äiti suuttui siitä tai käveli kylmän viileästi vaan pois. Ja esim kuulumisia tai elämän käänteitä ei minulta ole ikinä äidin taholta kyselty. Hän ei oikein täysin kyllä hallitse kaikkia sosiaalisia taitoja, esim tilannetaju, empatia yms on hänelle vaikeita. Hän voi esim kylmästi puhua muiden päälle, keskeyttää muiden keskustelut, kertoa muiden todella henkilökohtaisia asioita ympäri kyliä ilman lupaa tai mitään filtteriä, töksäytellä ties mitä ihmisille ja saattaa sanoa todella asiattomia juttuja aivan epäsopivia tilanteissa yms yms. Jonkunlainen muiden tunteiden hahmottaminen tai kyky huomioida niitä selkeästi uupuu. Hänelle on aikuisena diagnosoitu autismi, joka varmasti selittää pitkälti sen millainen hän on (+hän oli myös masentunut lapsuudessani, joka myös selittää miksi käyttäytyi minuakin kohtaan niin kylmästi ja välinpitämättömästi). Yritän parhaani mukaan olla olematta hänelle katkera, vaan yritän ymmärtää. Parhaansa hänkin varmasti on aina yrittänyt.

Lähettäjä: _ 
Päivämäärä:   3.6.26 11:25:55

No, meidän perhettä ei suoranaisesti ole kutsuttu mihinkään (synttärit, häät, hautajaiset, valmistujaiset tms) juhlaan, vaan aina seuraavana päivänä rääppiäisiin syömään eiliset jämät ja kahvittelemaan oman porukan kesken. Syytä en ihan toden totta tiedä, vaikka lasten vanhemmat ovat naimisissa ja asuvat yhdessä niin synttäri"juhlaan" kutsutaan vain toisen vanhemman suku. Voisin veikata, että koska perheemme on muuttanut muualta pienelle kunnalle (25 vuotta sitten tosin :D) niin ulkopuolisia ei tarvitse kutsua juhlapäivänä.

No, tästä johtuen kynnys lähteä mihinkään juhliin (varsinkaan yksin, ilman muita perheenjäseniä) on kasvanut, koska takaraivossa kytee edelleen selittämätön tunne, että en kuulu "oikeisiin" kutsuvieraisiin ja voin tulla sitten huomenna. Dynamiikkaa tosin on muuttanut viime vuosina sisaruksen puolison perhe (fun fact, hekin ovat muualta muuttaneita!) jotka kutsuu mielellään isompiinkin juhliin.

Luonnostaan oma perheemme perääntyy omalla porukalla jonnekin juhlatilan nurkkaan, ei juurikaan käydä esittäytymässä tai kyselemässä kuulumisia niiltä "oikeilta" vierailta. Ne, jotka uskaltavat lähestyä meitä ovatkin yllättyneet siitä kuinka lämpimiä ja supliikkeja keskustelukumppaneita ollaan, vaikka ensinäkemältä voisikin luulla että olisimme ylimielisiä tai tönkköjä juhlavieraita.

Käytöstavat on kotona opetettu mielestäni varsin hyvin (sanotaan päivää kun tullaan taloon, vain nuorta tai oman ikäistä väkeä puhutellaan rennosti, kiitetään, väistetään yms). Kättelytyylistä esittäytymistä toki kartan kuin ruttoa, jos tilanne on 50/50 onko se korretkia tai välttämätöntä. Se kuului ennen tapoihini, kunnes ystävätär (juhlien järjestäjä) antoi palautetta "mitä v*ttua sä käyt esittäytymässä kaikille, enhän mäkään tunne täältä puoliakaan. Vähänkö vanhanaikaista!!".

Toisekseen kättelijöitäkin on niin moneen junaan. :D Jotkut yksilöt (vain miehet) esittävät dominanssia puristamalla liian lujaa ja liian pitkään, niin että koko käteni ml. peukalo on loukussa siellä toisen nyrkin sisässä. Osa taas (lähinnä nuorisolaiset) tarjoavat löysää kättä ("kuollutta kalaa"), ei katso silmiin ja koko tilanne tuntuu alitajuntaisesti siltä että kättäni on vastenmielistä koskea.

Loppukaneettina, perheessäni on mielestäni ihan hyvät sosiaaliset taidot, varsinkin kuuntelun puolella. Itselleni on tärkeää olla hiljaa ja puhumatta päälle, kun toiset keskustelee. Pitää ymmärtää rivien välistä, mistä on ok puhua tai kysellä missäkin seurassa ja mistä ei. Olen aina valmiina vastaamaan jos joku kysyy, mutta oma-aloitteinen keskustelunaloitus oman porukan ulkopuolella on harvinaista. Se ei ole ilkeyttä vaan ujoutta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.6.26 11:26:16

Minulla on ulkoisesti ollut täydellinen lapsuus. Oli harrastuksia, ydinperhe, molemmat vanhemmat töissä, kesämökki ja kerran vuodessa huvipuistoon.

Isäni on ihan ok sosiaalisesti älykäs. Toki ehkä vähän sellainen "hupsu isä", että vaikeista tunteista hankala puhua. Hän ei kuitenkaan töksäyttele tai ole ilkeä ikinä, ei huuda tai meuhkaa vaan on todella rauhallinen ja suhtautuu asioihin järkevästi. Isäni on myös tomerien pärjäävän naisten kasvattama ja pitää naisia täysin miesten vertaisena.

Äitini taas on kasvatettu todella konservatiivisesti. Tytöt eivät saaneet näkyä eivätkä kuulua. Paikka oli kotona lapsia tekemässä. Lisäksi hänen syömistään on varmasti lapsuudenkodissaan kontrolloitu merkittävästi, sillä hänen ruoka- tai liikuntasuhteensa ei ole ikinä ollut ns normaali. Raha on aina ollut ainoa arvo jolla on merkitystä. Vaikka äiti kapinoikin tuota naiset kotiin arvoa vastaan, hankki korkeakoulututkinnon ja teki lapsetkin vasta kolmekymppisenä, niin tuo kasvatus näkyy edelleen. Minun syömistäni rajoitettiin, liikunnan ilon korvasi kalorivaje jo alakoulussa ja muiden ihmisten painoa kommentoitiin minulle todella jyrkästi. Tunnetaidot aivan tuntematon käsite vaan itkevä lapsi nolattiin tai komennettiin hiljaiseksi. Itkeminen oli täysin kielletty aina ja nyt aikuisenakin äitini hämmästeli isoon ääneen miten voi aikuinen ihminen itkeä lopetetun ponin perään kun kuoleehan ne kuitenkin jossain välissä ja se pitäisi tietää (poni joka minulla oli ollut koko aikuisikäni). Hän myös itse ihmetteli miksi tuntui itkuiselta kun olimme hänen oman äitinsä hautajaisissa.
Lapsuudessa asiat joko oli tai ei, mitään selityksiä tai vaihtoehtoja ei ikinä annettu. Toisten auttaminen on turhaa ja sainkin ihan kunnon huudot kun aikuisena osallistuin joulupuu keräykseen kun nekin rahat olisi pitänyt sijoittaa :D
Kaikki perinteisesti feminiinisinä pidetyt asiat on täysin turhaa ajanhukkaa, naisten kanssa ei voi tulla toimeen ja muutenkin naiset ovat alempiarvoisia. Tämän sisäistetyn naisvihan kanssa onkin ollut huolella tekemistä näin aikuisena. Minulle siis ihan surutta haukuttiin serkkuni vaimo kun hän innoissaan kertoi kuinka serkkuni oli häntä kosinut, että miten voikin olla noin turhasta asiasta innoissaan ja sehän onkin vähän sellainen pönttö innostuja kun nuo nuoret naiset nyt on vähän tuollaisia.

Veljeni on omaksunut kaikki yllämainitut mukisematta. On todella minä minä ja rahakeskeinen, töksäyttelee, ei hyväksy mitään mitä hän ei ymmärrä (eli vain tuottava toiminta on "sallittua", esim harrastukset täysin turhia). Minusta hän on masentunut, sillä puhuu yllättävän usein itsensä tappamisesta kun ei oikein näe järkeä tässä elämässä. Mitään apua ei tietenkään ota vastaan.

On ollut melkoinen vuoristorata opetella kaikki tunne- ja sosiaaliset taidot aikuisena. Edelleen löydän itsestäni ajatusmalleja joita en missään nimessä halua omata. Toivon vain, että en siirrä omia "traumojani" vahingossa lapsilleni, sillä en missään nimessä halua että joutuvat käymään läpi saman rumban kuin itse kävin ja käyn edelleen.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   3.6.26 11:35:35

No, sattuneesta syystä en ole missään tekemisissä äitini puolen suvun kanssa. Jos mun tunnetaitoni ovat paskat, niin niillä ahneilla lokeilla niitä ei ole ollenkaan.

Lähettäjä: Anja 
Päivämäärä:   3.6.26 17:31:53

Vasta viime vuosina olen oppinut tajuamaan, että omilla vanhemmillani on itse asiassa huonot sosiaaliset taidot. Esimerkiksi:

- kun tulee vieraita, eivät tule eteiseen vastaan (paitsi jos pitää avata ovi)
- eivät myöskään saata vieraita lähtiessään ovelle
- ravintolassa ovat juuri niitä, jotka tökkivät sormella ruokalistaa, ja sanovat sisäänpäin henkeä vetäen "joo" ja "juu", kun tarjoilija käy kysymässä, että maistuuko
- lapsiaan eivät halaa koskaan, eivät ole ikinä halanneet. Muuten meistä on kyllä huolehdittu
- juhlissa jäävät omaan seurueeseen istumaan
- äitini on ollut jopa nolon tökerö joskus. Ei ole anoppinsa kanssa hyvissä väleissä. Anopin, siis mummomme syntymäpäivillä pyydettiin jokaista lasta perheineen mummon kanssa kuvaan. Kun äitiäni käytiin pyytämässä mukaan (isän sisko pyysi), niin äiti vaan vastasi, että "tämä ei koske minua"

Paljon muutakin esimerkkejä on. Yksi meistä kolmesta lapsesta on perinyt samoja ominaisuuksia - hän on eniten tekemisissä vanhempiemme kanssa. Me kaksi muuta olemme selvästi taitavampia sosiaalisesti