|
Lähettäjä: Väärinkö?
Päivämäärä: 10.5.26 10:07:16
Näin äitienpäivän kynnyksellä haluaisin nostaa esille vaikean aiheen – vanhemmat, jotka eivät osanneet olla vanhempia ja antaa sitä tukea ja turvaa, jonka jokainen lapsi ansaitsisi.
Jos täällä on kohtalotovereita, kuulisin mielelläni muiden ajatuksia ja kokemuksia aiheesta.
Olen itse kasvanut kodissa, jossa isä oli narsistinen ja hyvin arvosteleva, ja äiti emotionaalisesti etäinen sekä alkoholiongelmainen. Perustarpeista huolehdittiin jollain tasolla, mutta tunnetasolla jäin usein yksin ja jouduin pärjäämään liian paljon itse jo lapsena. Huolehdin paljon myös sisaruksistani.
Yhtenä esimerkkinä haluan kertoa, että olen kouluikäisenä parhaimmillani kävellyt 15 kilometriä kotiin, kun kukaan ei tullut hakemaan. Näin tapahtui usein. Jääkaapista ei saanut ottaa ruokaa kysymättä. Herkkuja sai, jos oli varaa ostaa niitä vanhemmilta.
Nyt lähes nelikymppisenä huomaan kantavani edelleen surua, ulkopuolisuuden tunnetta ja riittämättömyyttä. Käyn terapiassa, ja se on auttanut paljon. Silti välillä tuntuu raskaalta ymmärtää, ettei lapsuudessa tapahtunut ollut normaalia, ja että sen seurauksena meistä lapsista kasvoi monella tavalla rikkinäisiä aikuisia.
Olen tällä hetkellä katkaissut välit vanhempiini suojellakseni itseäni, sisarukseni
ovat tehneet saman. Yritin pitkään selvittää asioita äitini kanssa, mutta hänessä ei ole mitään vikaa ja minä vain valehtelen ja kuvittelen asioita. Haluan myös korostaa, että kyse ei ole pelkästään lapsuudesta vaan asioista jotka ovat jatkuneet pitkälle aikuisuuteen. Vuosia toivoin, että vanhemmat muuttuisivat ja voisimme olla jonkinlainen perhe. Niin ei koskaan käynyt. Luovuin toivosta eräänä isänpäivänä, kun isäni haukkui minut julkisesti.
Isän- ja äitienpäivä tuntuvat silti usein surullisilta, koska ne muistuttavat siitä, mitä minä ja sisarukseni jäimme vaille.
Silti olen aidosti onnellinen niiden puolesta, joilla on rakastavat vanhemmat ja turvallinen suhde omaan perheeseensä.
|